Hassinen, Aino

Kylvemme valossa kauniissa
Pohjois-Karjalassa,
jossa lasna leikimme,
kukkivat terttuseljat, poronkellot
lapsuusmuistot uudistavat:
Seisoimme mahtavan kosken rannalla,
katsoimme sen kaunista vaahtoa
ja vesihelmien leikkiä.
Lentäen helmet liittyivät

valtavaan tyrskyyn,
loistonsa yhtyi sen vaahtoon;
oivalsimme: jos helmiä tavoittaa,
katoaa vaahtoon.
Kosken sivuhaarojen puroissa
soi lasten sävel, siellä
pesimme jalkamme veden helmissä,
helmiin peittyivät pienet varpaat –
- - jopa unhoituimme lapsuusunelmiin -.

Siinä ovat nyt suvantoveden
salatut helmet.
Missä ovat ne helmet, jotka pesivät varpaani?
Lämmin ja suloinen olet suvantovesi,
mutta ihanampi oli lapsuuden varvasvesi,
jonka kosken helmet toivat.

Hongissa lapsuusmuistot huminoivat,
kuin kirkonkellot
soivat metsässä,
solakat puut, oivat pilarit kannattavat
sinikattoa.
Siinä Luojan luomat taidetaulut,
jotka Herran säännöstä vaihtelevat.
Samat ovat kuin lapsuusajan,
niiden kauneus ei ole kadonnut.
Kauniita ovat Karjalan vaarat,
joet ja purot, joita
muistoista ei heitä.
Ne tahtovat olla meitä lähellä,
toivoen, ettei Suomi niitä unhoita.
Siellä ovat Suomen surujen
kannelpajut, siellä ovat myös ilojen sävelet.

[Pyörteissä. Omakustanne 1963, s. 47-48]