Miinalainen, Viktor
Tekstinäyte
Kun Olavi ja Ville maanantaina palasivat, oli koko kylän väki metsäpaloa sammuttamassa. Jo asemalla oli heitä ihmetyttänyt, että hevosta ei ollut vastassa, kuten lähtiessä oli sovittu. Ilma näytti vähän sameammalta kuin tavallisesti, mutta ehkä se oli vain auerta. Siinä oli sentään hiukan tavallisuudesta poikkeava haju, jota toverukset alkoivat epäillä.
”Ei suinkaan liene metsä syttynyt palamaan?”
Toverukset jouduttivat askeleitaan niin paljon kuin kantamuksiltaan voivat. Koivukujalla he erkanivat, luvaten lähteä yhdessä palopaikalle, jos sellainen oli kysymyksessä. Kannuksen emäntä oli pyyhkimässä aamiaispöytää tuvassa, kun Olavi astui sisään.
”Terveisiä kaupungista! Onko täällä sattunut jotakin, kun ei näy väkeä olevan kotosalla kuin äiti?”
”Minähän täällä olen tällä kertaa yksin. Väki on metsäpaloa sammuttamassa”, huokasi emäntä, lopettaen pöydän siivouksen ja kääntyen Olaviin päin. Olavista äidin katse näytti surumieliseltä ja tavallista raukeammalta.
[Mitenkähän Olaville on tänään käynyt. Karisto 1938, s. 52]
Toverukset jouduttivat askeleitaan niin paljon kuin kantamuksiltaan voivat. Koivukujalla he erkanivat, luvaten lähteä yhdessä palopaikalle, jos sellainen oli kysymyksessä. Kannuksen emäntä oli pyyhkimässä aamiaispöytää tuvassa, kun Olavi astui sisään.
”Terveisiä kaupungista! Onko täällä sattunut jotakin, kun ei näy väkeä olevan kotosalla kuin äiti?”
”Minähän täällä olen tällä kertaa yksin. Väki on metsäpaloa sammuttamassa”, huokasi emäntä, lopettaen pöydän siivouksen ja kääntyen Olaviin päin. Olavista äidin katse näytti surumieliseltä ja tavallista raukeammalta.
[Mitenkähän Olaville on tänään käynyt. Karisto 1938, s. 52]