Koivunen, Tuovi
Elämäkertatietoa
Myönnetyt palkinnot, kirjallisuuteen liittyvät
Toimelan vapaaopiston Eilan pokaali ”tunnustuksena pitkäaikaisesta ja tuottavasta uurastuksesta kirjoittajaryhmässä” v. 1999
Luottamustehtävät ja jäsenyydet, kirjallisuuteen tai kulttuurielämään liittyvät
Elävien Runoilijoiden Seura ry: Kunniajäsen, puheenjohtaja 2 kautta, taloudenhoitaja 1 kausi.
Kustannusvastaava puheenjohtajakauden ajan, jolloin myös toimitin 5 kirjaa.
Uudenmaan Kirjoittajat ry: Hallituksen jäsen 2 kautta.
Runokit ry: Hallituksen jäsen 2 kautta.
Pohdintaa kirjailijantyöstäni
Se, mitä kirjoittaminen ja runous ovat minulle antaneet, on sellaista, mitä ei voi sanoin kuvata. Vaikka en ole aina osannut pitää puoliani kovassa maailmassa, olen voinut ammentaa runoudesta elämääni vahvuutta. Joku ilkeä vähättelevä sana hukkuu syvältä nousevaan totuuteen ja silloin tunnen olevani ”laulun arvoinen”. Runoudesta pulppuaa voimaa arkeen. Siksi minä kirjoitan.
Haluan välittää kalevalaista kansanrunoutta nykyaikaan sovellettuna. Olen huomannut sen esiintyvän myös proosakirjoituksissani.
Jotain omakohtaista
Mielikirjani: Toivo Pekkanen: Lapsuuteni
Katkelma teoksesta:
”Olin nähnyt, että viha synnytti vain toista vihaa eikä koskaan rakkautta. (...) Ja omassa ruumiissani minä olin kokenut sen, ettei kärsimys kukistu vihasta. Vihasta se päinvastoin kasvaa, leviää, muuttuu yhä hallitsevammaksi. Siellä säkkiteltassamme minä ajattelin, että ensimmäiseksi täytyisi opettaa hävittämään juuri viha.
Lopulta meidät vietiin vanhaan taloon aivan sen vaivaistalon viereen, jossa isäni oli kuollut ja jota venäläiset sotilaat olivat sodan aikana pitäneet kasarminaan. Meidät asetettiin kahden muun perheen kanssa samaan huoneeseen. Kahden perheen, joiden isät olivat menettäneet henkensä valtiomme synnytystuskissa.
Sinä huoneessa kolmen perheen keskellä, aloin yksinäni ja keneltäkään oppia hakematta harjoitella kirjoittamisen taitoa.”
Olen kiitollinen suurelle idolilleni Toivo Pekkaselle, sillä hänen teoksistaan olen kaikkein pimeimpinäkin hetkinä löytänyt sitä valoa, mitä hän halusi levittää muille, sinnekin missä vallitsi pimeys.
Ja onhan meillä jotain yhteistäkin: Hän oli kivimiehen poika ja minä olen kivimiehen tytär.
Harrastukset kirjoittaminen, lukeminen, elinikäinen oppiminen.
Toimelan vapaaopiston Eilan pokaali ”tunnustuksena pitkäaikaisesta ja tuottavasta uurastuksesta kirjoittajaryhmässä” v. 1999
Luottamustehtävät ja jäsenyydet, kirjallisuuteen tai kulttuurielämään liittyvät
Elävien Runoilijoiden Seura ry: Kunniajäsen, puheenjohtaja 2 kautta, taloudenhoitaja 1 kausi.
Kustannusvastaava puheenjohtajakauden ajan, jolloin myös toimitin 5 kirjaa.
Uudenmaan Kirjoittajat ry: Hallituksen jäsen 2 kautta.
Runokit ry: Hallituksen jäsen 2 kautta.
Pohdintaa kirjailijantyöstäni
Se, mitä kirjoittaminen ja runous ovat minulle antaneet, on sellaista, mitä ei voi sanoin kuvata. Vaikka en ole aina osannut pitää puoliani kovassa maailmassa, olen voinut ammentaa runoudesta elämääni vahvuutta. Joku ilkeä vähättelevä sana hukkuu syvältä nousevaan totuuteen ja silloin tunnen olevani ”laulun arvoinen”. Runoudesta pulppuaa voimaa arkeen. Siksi minä kirjoitan.
Haluan välittää kalevalaista kansanrunoutta nykyaikaan sovellettuna. Olen huomannut sen esiintyvän myös proosakirjoituksissani.
Jotain omakohtaista
Mielikirjani: Toivo Pekkanen: Lapsuuteni
Katkelma teoksesta:
”Olin nähnyt, että viha synnytti vain toista vihaa eikä koskaan rakkautta. (...) Ja omassa ruumiissani minä olin kokenut sen, ettei kärsimys kukistu vihasta. Vihasta se päinvastoin kasvaa, leviää, muuttuu yhä hallitsevammaksi. Siellä säkkiteltassamme minä ajattelin, että ensimmäiseksi täytyisi opettaa hävittämään juuri viha.
Lopulta meidät vietiin vanhaan taloon aivan sen vaivaistalon viereen, jossa isäni oli kuollut ja jota venäläiset sotilaat olivat sodan aikana pitäneet kasarminaan. Meidät asetettiin kahden muun perheen kanssa samaan huoneeseen. Kahden perheen, joiden isät olivat menettäneet henkensä valtiomme synnytystuskissa.
Sinä huoneessa kolmen perheen keskellä, aloin yksinäni ja keneltäkään oppia hakematta harjoitella kirjoittamisen taitoa.”
Olen kiitollinen suurelle idolilleni Toivo Pekkaselle, sillä hänen teoksistaan olen kaikkein pimeimpinäkin hetkinä löytänyt sitä valoa, mitä hän halusi levittää muille, sinnekin missä vallitsi pimeys.
Ja onhan meillä jotain yhteistäkin: Hän oli kivimiehen poika ja minä olen kivimiehen tytär.
Harrastukset kirjoittaminen, lukeminen, elinikäinen oppiminen.
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Kirjeitä matkalta, 1995 (Kesuura)
Runoja Karelia-lehdessä (Petroskoi), Perhonjokilaakso-lehdessä, Kirjallisuusterapialehdessä ja - websivuilla, ERS:in julkaisussa Sieppari
Runoja Karelia-lehdessä (Petroskoi), Perhonjokilaakso-lehdessä, Kirjallisuusterapialehdessä ja - websivuilla, ERS:in julkaisussa Sieppari
Tekstinäyte
”Olin paikassa, josta omin voimin en olisi noussut. Mutta minut siirrettiin jälleen. Heräsin vuorella, jossa oli torni. Sen tornin huipulla oli lippu, jonka väreissä sointuivat maailmankaikkeuden kaikki värit. Ja minua vastaan tuli leijona, joka ei murissut minulle. Eikä se aikonutkaan raadella minua. Ja minä muistin, että olin matkallani nähnyt kaikkien kansakuntien leijonat ja niiden leijonien värit. Nyt ne värit olivat tässä yhdessä ainoassa leijonassa. Mutta paperileijonan valeväriä minä en siinä nähnyt. Siellä vallitsi rauha. Ja oli kuin paperileijonia ei olisi koskaan ollutkaan.
Lammen hopeisessa vedessä uiskenteli joutsen. Sydämeni hypähti rinnassani. Joutsen, oma itseni, oli ennen minua ehtinyt sille vuorelle. Ja se lampi oli kristallimeri. Ja se virtasi purona alas laaksoon. Ja minä katsoin alas laaksoon joutsenen silmin.
Alhaalla laaksossa puukkomies näytti pieneltä, niin pieneltä, että siinä tilanteessa minä säälin häntä. Mutta en ollut unohtanut sitä, että hän kerran väärillä punnuksilla punnitsi minut. Vieläkään hänen värinsä ei ollut muuttunut.
Puukkomiehen kintereillä hääräili yhä hän, jolla oli häntä kainalossa. Mutta näytti siltä kuin puukkomies ei välittäisi hänestä. Kurjat kyllä olisivat ottaneet vastaan hänen nuolemisensa. Mutta hän ei enää halunnut nuolla kurjia. Mitäpä hyötyä siitä olisi ollut! Hän ei yltänyt puukkomiehen maailmaan. Puukkomies ei välittänyt hänestä. Turkkinsakin alkoi harveta. Ja minä huomasin, että se oli ketunnahkaturkki.
Aloin tarkkailla ihmisiä, jotka laaksossa liikkuivat. Näin tuttuja kasvoja. Huomasin harmaita kasvoja. Tunnistin ihmisiä, joita olin itkien paennut matkallani. Tiesin pakomatkallani menettäneeni vuosia, joista en ole voinut kirjoittaa, vuosia jotka olin halunnut hukata - ja jotka olin unohtanut. Nyt nähdessäni nuo harmaat kasvot nousi veri ohimoilleni Ja muistini palasi.
Mutta joutsen lammessa auttoi minua katsomaan alas joutsenen silmin. Näin kuinka nuo harmaat vielä jalustalla seisovat ihmiset olivatkin vasta matkansa alussa.
Ja minä sain lukea myös heidän käsikirjoituksensa. Mutta kuinka paljon helpompi olisi matkani ollut, jos olisin tiennyt sen, mitä nyt luin!”
Vanhojen sielujen legenda (s.78), Viimeinen ranta
Lammen hopeisessa vedessä uiskenteli joutsen. Sydämeni hypähti rinnassani. Joutsen, oma itseni, oli ennen minua ehtinyt sille vuorelle. Ja se lampi oli kristallimeri. Ja se virtasi purona alas laaksoon. Ja minä katsoin alas laaksoon joutsenen silmin.
Alhaalla laaksossa puukkomies näytti pieneltä, niin pieneltä, että siinä tilanteessa minä säälin häntä. Mutta en ollut unohtanut sitä, että hän kerran väärillä punnuksilla punnitsi minut. Vieläkään hänen värinsä ei ollut muuttunut.
Puukkomiehen kintereillä hääräili yhä hän, jolla oli häntä kainalossa. Mutta näytti siltä kuin puukkomies ei välittäisi hänestä. Kurjat kyllä olisivat ottaneet vastaan hänen nuolemisensa. Mutta hän ei enää halunnut nuolla kurjia. Mitäpä hyötyä siitä olisi ollut! Hän ei yltänyt puukkomiehen maailmaan. Puukkomies ei välittänyt hänestä. Turkkinsakin alkoi harveta. Ja minä huomasin, että se oli ketunnahkaturkki.
Aloin tarkkailla ihmisiä, jotka laaksossa liikkuivat. Näin tuttuja kasvoja. Huomasin harmaita kasvoja. Tunnistin ihmisiä, joita olin itkien paennut matkallani. Tiesin pakomatkallani menettäneeni vuosia, joista en ole voinut kirjoittaa, vuosia jotka olin halunnut hukata - ja jotka olin unohtanut. Nyt nähdessäni nuo harmaat kasvot nousi veri ohimoilleni Ja muistini palasi.
Mutta joutsen lammessa auttoi minua katsomaan alas joutsenen silmin. Näin kuinka nuo harmaat vielä jalustalla seisovat ihmiset olivatkin vasta matkansa alussa.
Ja minä sain lukea myös heidän käsikirjoituksensa. Mutta kuinka paljon helpompi olisi matkani ollut, jos olisin tiennyt sen, mitä nyt luin!”
Vanhojen sielujen legenda (s.78), Viimeinen ranta