Syrjäsuo, Ulla

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Opiskelupaikkakunta tai -paikkakunnat

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

runokokoelmat

Kirjailijan omat sanat

Välitän viestini kirjoittamisen vaikeudesta kolmen runon avulla:


Yritän päästä runoon sisälle,
mutta paperi on liian ohutta.

Tuli ei harjoittele,
eikä säästä mitään huomiseksi.
Se haluaa elää hehkuvan hetken
kuten Katri Vala,
ja on jo poissa,
kun tuhkaa kerätään.
Miksi voin vain seurata sivusta?



Eeva-Liisa Manner osaa
kulkea runon ja Andalusian teitä.
Hän osaa lukea kiven kirjoitusta.
Yritän seurata häntä,
mutta hän nousee aukiolle.

Näen jäljet, syvät jäljet,
mutta jalkani osuvat vain kuoppiin.
Aurinko, keskipäivän aurinko,
Ja aukio suuri, liian suuri
– ylittää yksin.



Lähesty sivulta,
hiljaa ja varoen,
kuin vahingossa,
neuvoo runoilija.
Pääsinkin sisään silloin,
kun vähiten odotin:
siivotessani.
Ruuvi löytyi matolta.

Kokoelmasta Kivet kasvavat hitaasti. Runoja ja kuvia.

Elämäkertatietoa

Syntynyt
19.8.1949 Marttilassa, asuu Liedossa

Opinnot
Turun taideyhdistyksen piirustuskoulu 2 v.
Ylioppilas, Turun iltalukio
HuK, Turun yliopisto, pääaine kotimainen kirjallisuus, sivuaineet sanataide, kulttuuri- ja taidehistoria

Ammatti
kuvataiteilija, kirjoittaja

Harrastukset
kirjoitan, luen, maalaan, opiskelen. Mikä on työtä mikä harrastusta - en pysty päättämään. Enkä sitä, mikä on huomenna luettelossa ensimmäisenä. Tänään kirjoittaminen.

Apurahat
Varsinais-Suomen taidetoimikunta, kirjallisuuden apuraha 2005
Liedon Vapaan Sivistystoimen ltk 1991, 2000
Turun Iltalukion TOT-säätiö 1998, 2000
Piikkiön kulttuurilautakunta 1989

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Mukana antologioissa
Torso +. Toim. Markku Rintanen. Turun iltalukion luovan kirjoittamisen ryhmä 1997
Reviiri. Uuden kirjallisuuden kuudes vuosikirja. Toim. Sini Kiuas ja Seppo Lahtinen. Satakunnan taidetoimikunta ja Varsinais-Suomen taidetoimikunta 2000
Ojamies ja lapio. Toim. Antti Tuuri. Maahenki 2001
Arpi. Toim. Pekka Vartiainen. Turun avoimen yliopiston sanataiteen julkaisu 2001
Ikään kuin. Toim. Harri Kumpulainen. Pelipeitto 2003

Lisäksi runoja mukana Kuvarunokuva- ja Runoja ja kuvia –näyttelyissä Raision ja Kaarinan kirjastoissa sekä Turun taidelainaamon kuukauden taiteilija esittelyssä ja Liedon kunnanvirastossa.

Tekstinäyte

Tekstinäyte romaanista Emilie, jota parhaillani kirjoitan. Emilie Bergbom oli veljensä Kaarlon kanssa suomalaisen teatterin uranuurtaja 1860-luvulla. Olen saanut Varsinais-Suomen taidetoimikunnan kirjallisuuden apurahan romaania varten.



III

Kesken pitkän sauman käteni laskevat ompelutyön pois. Ne tekevät sen vasten tahtoani. Olen tietoinen kaikista odottavista töistä, lukuisista ompelutöistä, leipomisista, pikkulasten opettamisesta, mutta jalkanikin liittyvät kapinaan käsien kanssa. Ne lähtevät kohti keittiötä ja kuulen suuni sanovan Helgalle, että menen ulos asioille. Augusta ja Axel leikkivät poikien huoneessa, heitä olisi pidettävä silmällä. Helga yrittää vedota veden hakuun ja ruuan valmistukseen, mutta jalkani vievät minua jo ulos.

Lähden märkää Elisabethinkatua kohti Nikolainkatua, elokuinen ilma on raikasta hengittää. Tuuli tuo mereltä lokkien ja tiirojen kirkunaa; ääni saa minut kääntymään ja lähtemään kohti rantaa. Muistan, miten nuorena aina pianotunneille mennessäni kiersin rannan kautta. Uskomatonta, miten lintujen äänet saattoivatkin johdattaa musiikkiin niin hyvin. Suupieleni alkavat nykiä, kun muistan, miten kuvittelin lintujen soittavan: yksi soitti oikealla jalalla korkealta tii kviuu, toinen vastasi matalalta traa, ta, ta, traa, neljä kuorossa keskellä kre, kree, kre, kree; iu iu korkealta; kaiku matalalta kro, kruu.

Pitkä, vastuun painama, ahdistunut vuosi. Vasta nytkö uskallan taas hengittää? Koska viimeksi olen pysähtynyt rantaan, vetänyt keuhkoihini raitista ilmaa, imenyt itseeni meren uusia ajatuksia? Vuosi, yli vuosi äidin kuolemasta.

Voi miten ikävä minulla on ollut äitiä, äidin pitkää, kaikkialle ehtivää olemusta. Hänen vaikutustaan, joka ylettyi koko kotiin, sairasvuoteeltakin. Minun on ikävä nuoruuden vuosia. Silloin vastuu oli äidillä ja minulla vapaus haaveilla ja suunnitella. Käydä piano- ja ranskantunneilla – ja haaveilla – haaveilla kirjoittamisesta.

Nyt minulla on lapsia, vaikka en ole äiti. Ei ole aikaa soittaa tai opiskella, onneksi ei ole aikaa edes haaveilla.

Tuuli on vienyt aamuisen sateen ja leikkii nyt aaltojen kanssa. Rantaan säännöllisesti lyövät aallot saavat sydämeni hermostuneen rytmin tasaantumaan. Katson merelle, vaikka näen vain sisälle. Lopulta tuuli työntää minut takaisin Elisabethinkadulle, en palaa kuitenkaan vielä kotiin vaan käännyn Maariankadulle ja sieltä Kirkkokadulle. Ensin ajattelen mennä uuteen, uljaaseen Nikolainkirkkoon, mutta siellä tuntisin itseni entistä yksinäisemmäksi. Miten voi tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka koko ajan on ympärillä suuri perhe? Jatkan matkaa kauemmas Vanhaan kirkkoon. Siellä on hiljainen, rauhallinen tunnelma. Ja nyt siellä on mielitauluni: Ekmanin maalaama uusi alttaritaulu, jota ei hyväksytty uuteen kirkkoon. Käsittämätöntä. Minusta Ekmanin "Kristus siunaa lapsia" –maalaus on todella hieno. Se ei ole niin juhlallinen ja koristeellinen kuin Pietarista Neffiltä tilattu Kristuksen hautaamista kuvaava uusi alttaritaulu. Ekmanin taulua on helpompi lähestyä. Siinä lapset ovat Jeesuksen ympärillä. Jeesus antoi etusijan lapsille. Niin minunkin on jaksettava tehdä ja niin haluankin tehdä. En hetkeäkään ole katunut, että lupasin heidät hoitaa.

Mutta voi Maria, auta minua. Anna minulle voimia. Sinä ymmärrät. Sinä olit äiti. Auta minua olemaan hyvä äiti lapsilleni. Anna rohkeutta olla rohkea, anna lempeyttä olla lempeä, anna ymmärrystä jotta voin ymmärtää. Anna anteeksi että hetkeksi pakenin, mutta kaikki vaativat jotain. On rikkinäisiä sukkia, ratkenneita saumoja, irronneita nappeja, liian vaikeita kotitehtäviä, tyhjiä jauhovakkoja, vesiämpäreitä, puulaatikoita. Poikasi antaa lapsille etusijan. Niin minäkin olen yrittänyt tehdä, mutta se ei riitä heille. Heitä on monta ja jokainen haluaa olla etusijalla, he eivät tyydy laatimaani järjestykseen. He haluavat kaiken heti. En kykene muuttumaan Bettyn ranteeseen hopearannerenkaaksi, enkä Leonardille hevoseksi. Mistä hankin Ossianille neljännet housut; arkihousut ja kouluhousut on jo kiivetty Kaisaniemen kallioilla rikki, pyhähousuja en anna. Mistä saan paperia riittävästi Kaarlon kirjoituksille ja aikaa kirjallisille keskusteluille? Ne ovat minustakin mielenkiintoisia, mutta nuorimmat kiskovat hameesta opettamaan ja leikkimään.

Voisinpa istua kaiket illat kuuntelemassa lauantaiseuralaisten kiihkeitä keskusteluja. Voin mennä vain Tengströmeille – ja Fredrik Cygnaeuksen luo, silloin kun hän tarvitsee emännöintiapua. Voi, täällä minä olen, vaikka illalla tulee isän kollegoja neuvottelemaan vankila-asioista. Mitähän heille tarjoaisi?

Ekmanin lapset ovat niin eläviä, jotenkin tuttuja, vaikka ovatkin tummempia kuin omani. Kuitenkin olemme kaikki kuvassa mukana. Edessäni on Leonard polvistuneena. Hänen edessään Betty, joka pitää Augustaa; ja pikku-Atte on päässyt itsensä Jeesuksen syliin. Kaarlo on Jeesuksen edessä kuunnellen tarkasti kuten tavallisesti, hän katsoo minuun kuin kysyen, kuulitko mitä Jeesus sanoi, mitä ajattelet. Ossian on isoäidin sylissä vasemmalla. Mukana on myös isä ja tätejämme Pohjanmaalta. Mutta vasemmalla, tuo varjossa oleva nainen, onko se äiti – sylissään pieni enkelimme? On, on se äiti. Nyt he ovat taas yhdessä. Miten äiti selvisi oman lapsen kuolemasta? Miten sellaisesta voi selvitä, vai sairastuiko hän surusta? Minustakin se oli niin surullista, etten vieläkään oikein uskalla edes ajatella koko asiaa. Onko siitäkin jo kuusi vuotta? Olisi kauheaa, jos joku tauti tarttuisi lapsiin. Koleraa on taas kuulemma liikkeellä. Voi hyvä Jumala, älä anna minkään taudin tarttua lapsiin, teen mitä tahansa, enkä valita, kunhan et ota heitä pois. Anteeksi, että valitin, olin vain hetken väsynyt, anna anteeksi. Jaksan taas. Anna heidän pysyä terveinä, ja isän myös. Hän on joskus niin väsynyt.

Kesken rukoukseni alkoi kuulua kumeaa jyminää, joka muuttui paukkeeksi. Ryntäsin ulos kirkosta. Pauke kuului mereltä Viaporista päin. Voi hyvä Jumala, tuleeko sota nyt näin lähelle! Toivottavasti lapset ovat jo kotona. Pitäisikö pojat taas lähettää maalle? Mutta koulu alkaa kohta.

Hätääntyneenä lähdin Bulevardia kotiin päin. Onneksi vapaa isvossikka oli juuri palaamassa Senaatintorille päin. Puoliksi eteen ryntäämällä sain sen pysähtymään ja viemään minut kiireesti kotiin. Kuski katseli minua kyllä pitkään: nuori nainen, yksin liikkeellä, ei edes rouvien myssyä päässä. Ehkä puheeni ja vaatteeni saivat hänet kuitenkin vakuuttuneeksi asemastani ja kunniallisuudestani.

Viaporia pommitettiin ja rakennuksia syttyi tuleen. Jotkut menivät katsomaan tulitusta Ullanlinnan kallioille, mutta minusta tilanne oli pelottava. Sota ei ole mikään ilotulitus. Suunnittelimme jo isän kanssa poikien lähettämistä taas maalle, mutta onneksi pommitus kesti vain kaksi päivää ja elämä palasi taas arkisiin uomiinsa. Kiirettä meillä olikin, koska muutimme valoisampaan ja uudempaan asuntoon Ritarikadulle.