Jääskeläinen, Markus

Ikkunan ulkopuolella hiutaleet/
sulavat asfaltille, mies pysäyttää auton,/
antaa moottorin jäähtyä, hän katsoo naisen kuvaa/
lompakossa, sen pinta on murtunut,/
kasvot säröjen alla yhä nuoremmat./
Hän kiihdyttää risteykseen,/
valot eivät vaihdu, alkaa sataa/
lunta, märkiä painavia hiutaleita.


(Teoksesta Lentokala, Otava 2008)


Sormet lomittuvat sormiin: minua ei ole.
Jos sinua ei ole

Vanhat runoilijat polvistuvat
kohti kiveä, jossa ei ole kirjoitusta.
Minä katson kaukaa, puuttumatta.
Vapisen itseäni, ja kirjoitustani.
Heidän sanansa puhuvat minussa.
Puhumme itsestämme.
Mitään ei jää;
emme me, ei meidän jälkemme.
Uudet runoilijat polvistuvat
kohti kiveä jossa on meidän nimemme.


Onnellinen nainen herää puiden keveyteen.
Kallio ja pisarat, tiu'ut, helkähtävät
ääneti, harmaa jäkälä murtuu
hänen varpaidensa väliin.
Onnellinen nainen pesee kasvonsa
lähteessä; vedessä silmät,
aivan uudet, mutta tutut.
Hänen hiuksensa leviävät kuin lumi maahan
maalis huhti kevään tahto
viimeinen kantamus.
Puut repivät juurensa kiihkossaan,
kuusi kieltä kutsuu tanssiin
naisen onnellisen.


Kokoelmasta Kunnes muuta näen


Näit unta että heräsit.
Olit yksin vuoteessa.
Äiti kantoi tavarat sisään,
riisui vaatteesi.
Me peittelimme
pullean
vartalosi vällyn alle.

Et nähnyt unta.
Sinä nukuit.


Ohjeita runoilijalle

Pellon peittää lumi.
Se on kokkareinen ja kova

Maamies tulee ovesta
mustat saappaat jalassa,
ei sano päivää.

Kävelemme peräkanaa
koskemattoman pellon reunaan,
saamme talikon käteen,

käskyn luoda.


Syys.

Laineet ilman
suuntaa, järvi
selällään.

Hylje näkee unta.
Viikset jäässä.


Milloin tahansa kaikkein kauhein
käy toteen; älä avaa verhoja,
älä käänny ympäri! Pidä silmät
kiinni, leiki kiveä. Hyvin hitaasti,
mihinkään koskematta, pue takki yllesi,
poistu huoneesta. Aurinko kantaa
punaista taivasta suussaan,
mustat linnut raakkuvat lehdettömissä
puissa. Kuolemaa pahempi on nukkua aamun
ensi säteisiin.


Kokoelmasta Siemen


Kyntäjä kynti peltoa mutta ei jaksanut enää.
Hän päätti antaa sen vieraan kynnettäväksi, unohtaa
vaimonsa, pienen lapsensa. Hän käveli kylään, kylän
tielle, tuli tuntemattomalle seudulle.
Aurinko laski, kuu nousi. Kyntäjä nukahti ja näki
itsestään unta: hän oli käärme ja lintu. Kun hän heräsi,
tie kulki vuoren yli, katkesi peltoihin ja järviin,
muuttui poluksi, risteykseksi, katosi valoon, oli
pimeys; hän ei tiennyt missä oli, oliko missään.

Hänestä tuli vanha. Hän unohti kielen joka erottaa sian
hevosesta, polkupyörän talosta, keittiön risuhaasta. Hän
ajatteli että naiset ovat miehiä, virhe oikein. Hän
ponnisteli ja ponnisteli mutta ei tuntenut rasitusta.
Hän liikkui mutta oli paikallaan, söi eikä tullut
täyteen.
Silloin hänestä tuntui että oli aika mennä kotiin. Hän
avasi oven, huhuili: talo oli tyhjä, hirret katossa
kaikuivat hänen omaa ääntään.
Hän käsitti ettei ollut yksin.


Runoilijan ensimmäisen kirjan painosta ei kahdessa
vuodessa myyty loppuun; hän sai kustantajaltaan kirjeen
jossa myymättömiä, varaston tukkona lojuvia viimeisiä
runoja tarjottiin omakustannushintaan.
Runoilija tiesi etteivät runot häntä hyödyttäneet;
niitä voisi katsella, mutta ne eivät puhuisi. Ne
puristuisivat toistensa mahoihin pahvilaatikon
pimeydessä, oppisivat unohtamaan.
Hän ajatteli ettei säälinyt itseään. Hänen kirjansa
palaisi hiljaisuuteen. Sitä ei kosketeltaisi, se keräisi
voimaa. Yksinäisyys muuttaisi keltaisen kannen
kullaksi; kirjaimet sormen jäljiksi.


ÄITINI KOTONA

Pilvien harmaassa massassa
piippujen pistävät savut:
helvetti taivaan alla.
Sinä huokailet hiljaa
et puhu sinun varovaiset
liikkeesi: sinä pelkäät.
Kuvittelet poikasi
kuolemalla kuolevan;
jumalan tyhjät silmät
vielä rukousta, rakkautta,
toivoa täynnä.
Mutta minä uskon toisin:
en enää usko.
Kuuntelen alkavaa myrskyä,
unohdun muistoihini
ikkunan läpi
näkyvälle pihalle.


Yö lausetta lyhyempi.
Pimeä.
Kirkas.


Kokoelmasta Testamentti

AVARUUSMIES

Houston, sydämeen sattuu.
Houston, muistot ovat valkoisia
pilviä, kusevat auringon
neekerihuulille.
Houston, olen keskustellut
sieluni roskakorin kanssa,
olen tyhjentynyt.
Houston, vain ruumiini tanssii.
Houston, ikkunassa on televisio,
maailman munasoluautomaatti,
kuva valon raiskatuilla reisillä.
Houston, kotiin on niin helvetisti matkaa.
Houston, on aika väläyttää katkennutta hymyä,
kaivaa salaisuuksien salkku
hampaiden välistä.
Houston, on aika levittää
paperit ihon harmaalle
kiitoradalle, leikata tuulen
roikkuvat hiukset.
Houston, olen syönyt nimeni.
Houston, oven takana on tyhjyys,
avaan sen.


Tässä hetkessä,
varoittamatta:
tyhjän rivo
kosketus,
kuoleman
kokemattoman
kauhu.


SUKUPOLVET

Pihavalon ylle kaartuva
avaruus, painovoiman kädet
tähtien taskuissa:
kuin huolettomat
uudet talonomistajat
nostamme jalat
pöydältä kävelemme
höllyvään pimeyteen
näkymättömän vuoren
kumiselle huipulle.
Kerromme syntymättömille
lapsille ettei
tulevaisuutta ole:
lehmät nurmikolla kuluvat
pahviksi, puhelinpylväiden
hatut ruostuvat sateessa.
Ihminen on yksin
keskellä elämää.


Ääretön avaruus maailman
kaikissa kirkonkylissä.

Kokoelmasta Tässä hetkessä, varoittamatta


sulavan lumen kosketus varpaissa,/
tilaa lakata liikkumasta,/
liikuttua:/
kevään ensimmäisellä/
nurmikolla räkättirastaiden/
maailmankaikkeus,/
valmis


(Teoksesta Valmis, Otava 2004)