Lahtonen, Väinö
Elämäkertatietoa
Opinnot ja työura:
Rauman seminaari 1913
Kansakoulunopettajana Rauman mlk:ssa 1913-14
Länsi-Suomen toimittaja, päätoimittaja, toimitussihteeri 1914-17, 1919-22, 1935-38
Rauman kaupunginvaltuuston jäsen 1925-28
Kansantaloustieteen opettaja Rauman merikoulussa 1920-35
Rauman seminaari 1913
Kansakoulunopettajana Rauman mlk:ssa 1913-14
Länsi-Suomen toimittaja, päätoimittaja, toimitussihteeri 1914-17, 1919-22, 1935-38
Rauman kaupunginvaltuuston jäsen 1925-28
Kansantaloustieteen opettaja Rauman merikoulussa 1920-35
Nortamo Seoran perustajajäsen
Tekstinäyte
Päivälliselle käytäessä kysyi isäntä:
»Miltäs maantyö tuntuu maantiemittarista?»
Kalle ei vastannut mitään loukkaavaksi tarkoitettuun kysymykseen. Mutta Lepistö pakisi:
»Eri miehet ne maantöitä tekevät. Vaikka ei sen puolesta, kyllä se jäätynyt saviketo on tavallista tiukempaa. Kun sitä päivän hakkaa, ei kaipaa voimisteluharjoituksiin seuran talolle, jossa tämänaikaisten nuorten miesten kuulemma pitää käydä.»
»Miltäs maantyö tuntuu maantiemittarista?»
Kalle ei vastannut mitään loukkaavaksi tarkoitettuun kysymykseen. Mutta Lepistö pakisi:
»Eri miehet ne maantöitä tekevät. Vaikka ei sen puolesta, kyllä se jäätynyt saviketo on tavallista tiukempaa. Kun sitä päivän hakkaa, ei kaipaa voimisteluharjoituksiin seuran talolle, jossa tämänaikaisten nuorten miesten kuulemma pitää käydä.»
Päivällisen jälkeen oli Kallen selkä niin kipeä, että vain hammasta purren saattoi kumartua ja ojentautua. Koko iltapäivän hän työskentelikin vain sen vuoksi, että tiesi, mikä nauru seuraisi, jos hänen oli kesken päivän jätettävä työ. Illalla hän oli niin rasittunut, ettei illallinen maistunut suussa. Kun isäntä oli aterioidessa vielä ilmoittanut, ettei heillä enää huomenna tarvittukaan, varsinkaan »kun yksi maantiemittari voi hidastuttaa miestenkin työtä hyvän päiväpalkan arvosta», hiipi Kalle katkerana yöksi samaan työtupaan kuin edellisenäkin iltana. Hän ei kysynyt yösijaa eikä isäntä puhunut päiväpalkasta.
Ojentauduttuaan illalla vuoteelle oli hänen aamulla vaikea nousta makuuasennosta. Selkää viilsi kuin sitä olisi sahattu poikki. Hän hinasi itsensä pystyyn kuitenkin samaan aikaan kuin renkikin.
»Ei tässä talossa taida olla tapana palkkaa maksaakaan työstä», hän virkkoi rengille.
»No, eipä kai yhden päivän työstä. Sellaisen avustuksen tällainen talo kyllä aina tarvitsee. Lisänä se on penni rikkaallekin.»
Tämän kuultuaan Kalle painui maantielle, poikkeamatta enää isännän puheille.
Hänet valtasi kaikkinielevä tyhjyyden ja liikaaolemisen tunne. Vanha mielikuva itsemurhastakin nousi taas kiihkeästi toimivaan ajatusverkkoon. Mutta vuoden oleskelu elämänhaluisessa joukossa sotaväessä ja erityisesti koko sotilasopetuksessa teroitettu käsitys yksityisen ihmisen merkityksestä pystyi pitämään tämän mielikuvan loitolla, aivan kuin jollakin tavalla vieraana oppina, jota pitää perusteellisesti harkita, ennenkuin sen omaksuu.
Kulkurielämää ei hän voisi jatkaa, se oli ihan mahdotonta. Jos ei seuraavasta kaupungista saisi mitään työtä, johon tuntisi pystyvänsä, purisi hän poikki kaikki tähänastiset kainostelun ja oman arvon tunteet, ilmoittautuisi poliisille ja matkustaisi yhteiskunnan kustannuksella Leviälle. Niin oli moni muukin tehnyt, ja isä oli pitänyt huolen, etteivät tällaiset maailmalta palautetut olleet kuolleet nälkään. Hänen suhteensa isä tosin voisi olla ankarampi, kun hän oli oma poika, mutta hän sanoisi myöskin selvästi, että »nyt te olette vain Leviän köyhäinhoitolautakunnan puheenjohtaja ja minä olen työttömänä kotiin palautettu mies, tehkää siis tehtävänne».
(Jotakin täytyy tapahtua 1934)
Ojentauduttuaan illalla vuoteelle oli hänen aamulla vaikea nousta makuuasennosta. Selkää viilsi kuin sitä olisi sahattu poikki. Hän hinasi itsensä pystyyn kuitenkin samaan aikaan kuin renkikin.
»Ei tässä talossa taida olla tapana palkkaa maksaakaan työstä», hän virkkoi rengille.
»No, eipä kai yhden päivän työstä. Sellaisen avustuksen tällainen talo kyllä aina tarvitsee. Lisänä se on penni rikkaallekin.»
Tämän kuultuaan Kalle painui maantielle, poikkeamatta enää isännän puheille.
Hänet valtasi kaikkinielevä tyhjyyden ja liikaaolemisen tunne. Vanha mielikuva itsemurhastakin nousi taas kiihkeästi toimivaan ajatusverkkoon. Mutta vuoden oleskelu elämänhaluisessa joukossa sotaväessä ja erityisesti koko sotilasopetuksessa teroitettu käsitys yksityisen ihmisen merkityksestä pystyi pitämään tämän mielikuvan loitolla, aivan kuin jollakin tavalla vieraana oppina, jota pitää perusteellisesti harkita, ennenkuin sen omaksuu.
Kulkurielämää ei hän voisi jatkaa, se oli ihan mahdotonta. Jos ei seuraavasta kaupungista saisi mitään työtä, johon tuntisi pystyvänsä, purisi hän poikki kaikki tähänastiset kainostelun ja oman arvon tunteet, ilmoittautuisi poliisille ja matkustaisi yhteiskunnan kustannuksella Leviälle. Niin oli moni muukin tehnyt, ja isä oli pitänyt huolen, etteivät tällaiset maailmalta palautetut olleet kuolleet nälkään. Hänen suhteensa isä tosin voisi olla ankarampi, kun hän oli oma poika, mutta hän sanoisi myöskin selvästi, että »nyt te olette vain Leviän köyhäinhoitolautakunnan puheenjohtaja ja minä olen työttömänä kotiin palautettu mies, tehkää siis tehtävänne».
(Jotakin täytyy tapahtua 1934)