Kanto, Anneli

Lukiossa minä ja ystäväni löysimme hämmästyttävän instituution, elokuvakerhon. Maksamalla aika halvan jäsenkortin pääsi joka sunnuntai katsomaan oikeita elokuvia, ja kyllä me katsoimmekin. Elokuvakerhot ovat vaikuttaneet minuun valtavasti. Luultavasti opin sekä Filmipiirissä että Monroessa enemmän kuin yliopistossa. Näimme Ranskan uuden aallon elokuvia, mykkäelokuvan klassikkoja, neuvostoelokuvaa (kyllä! sitä paitsi monet olivat todella hyviä), ruotsalaista elokuvaa ja pienten kulttuurialueiden elokuvia.
Sittemmin pääsin myös teatteriin opiskelijahinnalla. Kahden teatterin Tampereella tarjonta oli runsasta ja usein hyvää.
Minulle ovat läheisiä taidemuotoja ovat teatteri, elokuva ja kuvataide. Elävää musiikkia kuuntelen mielelläni ja olen koukussa oopperoihin, mutta en ole erityisen musikaalinen. Suurimpia ilojani on ravaaminen taidemuseoissa ulkomailla. Rembrandt, Vermeer, van Gogh ja impressionistit ovat sydäntäni lähellä. Olen muutenkin ihastunut alankomaalaiseen öljyvärimaalaukseen. Isä ja poika Bruegelin maalaukset ovat inhimillisiä ja draamallisia – ne kertovat tarinoita.

Keneen fiktiiviseen henkilöön voisin samaistua:
Voimakkaimmat taide-elämykset saadaan lapsena ja nuorena. Samaistuin vahvasti Lucy Montgomeryn Pieneen runotyttöön ja erityisesti Betty Smithin Francieen kirjassa Puu kasvaa Brooklynissa.

Mieluisa paikka:
Olen järvenrannan asukas, mutta tykkään istua merenrannalla ja katsella ulapalle. Ulapalle en erityisesti hingu. Enemmän arvostan huojumatonta maata jalkojeni alla. Ahvenanmaan saaristo on jumalaisen kaunis. Siellä olen useamman kerran viettänytkin aikaa. Toinen paratiisimaisen kaunis paikka on Adrianmeren rannikko Splitistä Dubrovnikiin.

Kiehtova historiallinen aikakausi:
1600-luvun Suomi kiehtoo. Tästä ajasta on jo olemassa dokumentteja, joten siitä on saatavissa enemmän tietoa kuin vaikkapa keskiajasta. Silloin yhteiskunta kehittyi nopeasti. Syntyivät hallintokoneisto, posti, kievarilaitos, tieverkosto, koululaitos, oikeuslaitos, yliopisto ja ensimmäiset taiteelliset saavutukset. Vahinko etten osaa latinaa. Onneksi esimerkiksi ensimmäisen suomalaisen väitöskirjan, Mikael Wexioniuksen Discursus politicus de prudentian on Iiro Kajanto kääntänyt suomeksi. Väitöskirjan nimi on Järkevyydestä. Miten suomalaista!

Ärsyttävät asiat ja ilmiöt:
Jos jätämme maailmanpolitiikan ja kerskakulutuksen sivuun, minua ärsyttävät myöhästelijät. Melkein heitäkin enemmän ärsyttävät tilaisuuksien vetäjät tai puheenjohtajat, jotka palkitsevat myöhästelijöitä erityishuomiolla ja rankaisevat tyhjänpanttina istuttamisella niitä, jotka ovat tulleet ajoissa. Kiukustun sisäisesti joka kerran, kun vetäjä/puheenjohtaja sanoo: ”Kaikki eivät ole vielä tulleet, odotetaanpa. Sen ja Sen pitäisi olla vielä tulossa.” Sittenpä me tunnolliset istumme haaskaamassa aikaamme yhden huolimattoman vuoksi, jolle ehkä vieläpä soitetaan ja kysellään, mahtaisiko hän olla niin suopea, että suvaitsisi saapua. Hyvässä lykyssä myöhästyjän lopulta ilmestyessä paikalle tilaisuuden vetäjä alkaa selostaa hänelle, mitä siihen mennessä on puhuttu. Ja taas ajoissa tulleille osoitetaan, etteivät he ole juuri minkään arvoisia. Kun kuusi ihmistä odottaa yhtä myöhästyjää viisitoista minuuttia, se tarkoittaa puolentoista tunnin ajanhaaskuuta, että repikää siitä.

Oma kysymys: kirjoitat aikuisten romaaneja, lastenkirjoja, kuvakirjoja, näytelmiä ja tv-käsikirjoituksia. Etkö hyvä ihminen osaa päättää, mikä on lajisi?
Välillä tunnen häpeää siitä, että hyppelehdin lajista toiseen. Se on kuitenkin minulle hyvin tyydyttävä tapa kirjoittaa ja lohdutan itseäni sillä, onhan meitä muitakin, Mika Waltarista Kari Hotakaiseen. Teatterissa on ihanaa ryhmätyö; se että jokainen lisää teokseen ikään kuin oman kerroksensa tekstin päälle. Ohjaaja lisää, näyttelijät lisäävät, lavastaja, pukusuunnittelija, valosuunnittelija. Television hieno puoli on sen valtavan suuri katsojamäärä. Jos kirjaa myydään 3000 kappaletta, se on paljon. Jos tv-draamaa katsoo 300.000 katsojaa, se on vähän. Kirjan kirjoittamisen syvä tyydytys on siinä, että saa tehdä kaiken itse ja tuloksen saa valmiiksi asti itse. Sekä näytelmät että tv-käsikirjoituksethan ovat vasta eräänlaisia rakennuspiirrustuksia, joista ei oikein tiedä, mitä niistä tulee. Lastenkirjat taas ovat puhtaita ilokirjoja. Niiden kirjoittaminen tekee sydämelle hyvää ja mielen iloiseksi.
Yleensä minulle käy niin, että kun kirjoitan näytelmää, ajattelen: Tämä se vasta on parasta. En enää ikinä tee muuta. Mutta kun ensi-ilta koittaa, ajattelen: Ei koskaan enää! Tämä on niin raskasta! Sitten ryhdynkin kirjoittamaan proosaa ja ajattelen: Tämä se vasta on mukavaa ja kaikkein parasta. Ja kun saan kirjan lämpimäiskappaleen käsiini, olen niin puhkikulunut, etten osaa edes iloita. Ajattelen vain: Ei koskaan enää…


YSTÄVÄKIRJA

Nimeni on Anneli

Lempiruokani on kaalipata

Kenenkään ei koskaan pitäisi syödä ruismarjapuuroa

Lempijuomani on mineraalivesi jossa on makua

Lempivärini on sähkönsininen

Lempiötökkäni on perhosen toukka

Lempiaineeni koulussa oli kirkkohistoria

Parhaiten osaan kirjoittaa…

Haluaisin oppia soittamaan jotain instrumenttia

Turhin tavarani on keittiön monitoimikone, koska kuitenkin teen kaiken käsin

Pelkään omalta osaltani en juuri mitään, korkeintaan dementiaa, sen sijaan pelkään, että lapsilleni tapahtuu jotain

Minusta tulee isona viisas ja kärsivällinen, ainakin toivon niin
Vain lahjattomat opiskelevat

Kirjailijaksi tullaan elämällä kirjailijan elämä. Tämä Erno Paasilinnan hieno lause on saanut aikaan paljon pahaa. Sekä suunnalla, missä on tuopinjäljistä yritetty lukea kirjailijan elämän suuntaviivoja että toisella suunnalla, joka halveksii kirjoittamisen opintoja ja uskoo synnynnäiseen lahjakkuuteen. Minä kuuluin jälkimmäiseen lahkoon.
Menetin vuosia ellen vuosikymmeniä uskomalla, että kirjoittamista opiskelevat ne, jotka eivät osaa kirjoittaa. Olinhan sentään koulutettu toimittaja ja kirjoitin ammatikseni. Osasyy asenteeseeni oli myös kokemus kirjoittajapiiristä, jonka osallistujilla oli hyvin vähän taitoa mutta paljon itsevarmuutta eikä vetäjäkään hommaansa hallinnut.
Tunnustan avoimesti, että minut pelasti Viita-akatemia, joka toimii Tampereen työväenopiston yhteydessä.
Olin kirjoittanut aina draamaa, paljonkin. Halusin kirjoittaa myös proosaa, mutta minulla oli rimakauhu. Pidin itseäni dramatistina. Lopulta pakottamalla pakotin itseni kynnyksen yli ja häpeästä hehkuen kirjoitin hakemuksen Viita-akatemiaan. Miksi sain tämän tehdyksi? Kaksi syytä: ensimmäinen oli Vilja-Tuulia Huotarinen, joka oli julkaissut runokokoelman ja joka reilusti ilmoitti opiskelleensa Viita-akatemiassa. Vakuutuin, että tuosta akatemiasta siis todellakin voi tulla ulos kirjailijoita. Toinen syy oli vetäjä, Vuokko Tolonen, joka oli oikea kirjailija. Luotin siihen, että hän tietää jotain kirjojen kirjoittamisesta. Toisaalta Vuokon kirjojen ja haastattelujen kautta minulle oli välittynyt vaikutelma, ettei hän ollut aivan paha ihminen. Hänelle ehkä uskaltaisi kirjoituksiaan näyttää. Muistan miltä Viidan aloittaminen tuntui. Levolliselta, toiveikkaalta ja iloiselta: lopultakin olen tässä. Tästä se lähtee.
Sittemmin olen lähes addiktoitunut kirjoittajakoulutukseen ja olen sitä mieltä, että kirjailijan on syytä pitää itsensä ja taitonsa kunnossa. Olen myös Oriveden Opiston kirjoittajakoulutukselle ja Harri István Mäelle suuressa kiitollisuuden velassa.
Mikä Viita-akatemiassa on niin ainutlaatuista, että se on tuottanut paljon julkaisseita kirjailijoita ja sai minunkin tulppani auki? Löydän taas ainakin kaksi syytä. Ensimmäinen on pituus. Kolme vuotta on pitkä aika, riittävän pitkä, että opiskelija ehtii kehittyä kirjoittajana ja löytää vahvuutensa. Toinen on läsnäolo. Opiskelutilanteessa on kummallista luovaa energiaa, kun kirjoittamiseen vakavasti suhtautuvat ihmiset viikonloppu toisensa jälkeen kokoontuvat samaan huoneeseen saman pöydän ääreen. Siinä nimenomaisessa Sampolan sivurakennuksen kirjallisuutta tihkuvassa huoneessa kirjoittaminen ei ollut eikä ole häpeällinen, salattava harrastus, vaan suuri ja kunnioitettava asia. Toisten kirjoittajien tekstien lukeminen ja heidän kanssaan keskusteleminen antoi suhteellisuuden tajua. Ymmärsin, että kirjoittamisen tielläni olen tässä kohden – tuo on minua parempi ja tuokin, mutta en ole huono. Tätä läsnäolon ihmettä ei synny virtuaalisesti. Ne viikonloput olivat elämän kohokohtia.
Opiskelin Viidassa 2004-2006. Sen jälkeen olen julkaissut kaksi romaania ja kahdeksan lasten ja nuorten kirjaa, myös näytelmiä ja tv-käsikirjoituksia on toteutettu. ”Tuottelias” on adjektiivi, joka minuun usein liitetään, mutta kysymys on siitä, että olen ollut vuosikymmenet kuin suljettu pullo. Kun tulppa lopulta aukeaa, sisältö suihkuaa ulos ja kastelee läsnäolijat.
Ihmettelen, miksi taiteenaloista juuri kirjallisuus on se, jossa yhä elää myytti yksinäisestä pystymetsäläisestä, joka ponkaisee neroudellaan julkisuuteen tietämättä mitään kirjallisuudesta saati sitten kirjoittajakoulutuksesta. Musiikin, teatterin, elokuvan tai kuvataiteen alueella saatu koulutus on luonnollinen asia eikä kukaan ajattele, että lahjakkuus menisi pilalle koulutuksessa. Sitä pystymetsäläistä ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan. Aleksis Kivikin oli kirjallisesti sivistynyt.
Kaikista kirjoittamiskoulutuksessa opiskelleista ei tule julkaisseita kirjailijoita. Ovatko silloin ponnistelut valuneet hukkaan? Eivät tietenkään. Joku voi havaita, ettei kirjoittaminen kuitenkaan ole se elämän suuri intohimo. Joku ei jaksa satsata sitä valtavaa työmäärää, jonka julkaiseminen vaatii. Jonkun on elämäntilanteensa vuoksi lykättävä haaveensa toteuttamista. Joku saa tekstinsä valmiiksi ja tekee omakustanteen. Joku saa runojaan julki kirjallisessa aikakauslehdessä. Joku saa kustantajalta kirjeen, joka ei ole kaksirivinen kiitos, mutta ei kiitos -moniste, vaan yksityiskohtainen palaute. Se ei ole kyllä eikä ei, mutta se on ehkä. Oleellisinta minusta on, että ihmiset ottavat askeleita oikeaan suuntaan kutsumuksensa tiellä.