Naskila, Marja

- Söisit nyt, mä olen laittanut koko iltapäivän. Nää on täytettyjä paprikoita, sitten on salaattia. Musta on tylsää, että kun mulla on vapaapäivä ja kerrankin aikaa kunnolla tehdä jotain hyvää, niin silloin sä et kyllä takuulla syö.
- Siinähän se onkin. Kun sä kerrankin olet kotona ja kerrankin olet tehnyt jotakin. Mun oli vaikee tietää se. Mä en voi alkaa päivän mittaan arvailemaan, onko sulla vapaapäivä vai ei, saanko mä ruokaa kotona vai en. Mä olen niin tottunut tähän ulkona syömiseen, että se alkaa olla musta luonnollisempaa kuin se että mä saisin jotakin kotona.
- Kyllä mä sanoin sen aamulla. Mutta ei riidellä. Söisit vähän.
Pikke katsoi Makeen ja yritti olla ystävällisen näköinen. Hän kuvitteli olevansa loputtoman kärsivällinen. Hän sovitteli, hän oli nyt voiton puolella.
Hän nosti kaksi paprikaa Maken lautaselle. Make istui ja nuuhkaisi pataan.
Namukkaat tuoksut, mutta mä olen kyllä ihan täynnä.
- Syö nyt, ei sitten tule illalla taas nälkä.
Pikke katseli lautaseensa. Oli kulunut kauan siitä, kun he olivat todella puhuneet toisilleen. Nykyään keskustelut olivat aina kireitä. Jompikumpi aloitti riitelyn, käytti jotakin sanaa, joka satutti toista, ja sota oli valmis.
Make näykki ruokaansa haluttomasti, nyppi sipulinpaloja erikseen, katsoi tarkkaan joka suupalan, kurottautui mielenosoituksellisesti ottamaan maitoa jääkaapista.
- Ostitko kaltsua?
- En, mä en jaksanut kantaa sitä, oli kassi muutenkin täynnä tavaraa. Varsinkin kun kannoin vielä pesulasta melkein kymmenen kilon paketin pyykkiä. Etkö sä vois itse tuoda kaljojas. Sähän ne pääasiassa juotkin.
- Joo, sun erittäin tehokkaalla avullas. Make joi maitonsa yhdellä kulauksella ja laski lasin äänekkäästi pöytään.
Riita oli valmis. Tästä oli helppo jatkaa. Olisi voinut huutaa ja laukoa toiselle ilkeitä huomautuksia. Olisi voinut olla hiljaa, mykistyä moneksi päiväksi. Olisi voinut nousta, pitää mielenosoitusta, paiskoa ovia, vetää takin päälle ja rynnätä ulos. Pikke olisi voinut esittää itkukohtauksen, Make näytöksen sellaisen aviomiehen elämästä, jota rajoitetaan yksilönvapauden loukkaamisella. Kumpikin oli hiljaa.
Pikke piirteli haarukalla kuvioita rasvaan ja kastikkeen jätteisiin, jotka olivat kylmenneet ja kovettuneet lautasella. Hänen teki mieli sanoa jotakin, mutta ei osannut valita, jatkaisiko riitaa vai laukaisisiko tilanteen.
- Me ei muuten tehdä enää mitään muuta kuin riidellään. Maken ääni kuului kaukaa. Pikke katseli edelleen keskittyneesti lautasensa ruuantähteitä, ettei olisi joutunut katsomaan Makeen.
Mielessä pyöri yhtäaikaa kiukku ja lauhtumus. Oli se ainakin aloittanut. Pikke ei löytänyt äänestä edes sen tavallista pilkallista sävyä.
Hän nousi nopeasti ja tarttui hädissään lautaseensa.
- Mä siivoan tämän keittiön.
- Istu, Maken ääni oli kuin laukaus.
Pikke lysähti paikoilleen ja katsoi Makeen. Aikoiko se nyt jotakin? Hän oli kiukkuinen.
- Eikö me voitais kerrankin puhua. Ei riidellä, puhutaan. Miksi me oikein riidellään? Ei kai me aina voida hermoilla jostakin ruuista ja kaljoista ja television auki pitämisestä. Meidän riidat on alkaneet olla omituisia.
- Ei me kuule riidellä ollenkaan mistään kotiintuloista tai myöhästymisistä, me riidellään periaatteista, Pikke sanoi. - Meidän avioliitto on mennyt pieleen. Tai sanotaan, että se on nyt aika tavalla pielessä. Eikö me voitais myöntää se?
Make liikahteli epämääräisesti, vaihtoi jalkojen asentoa, työnsi syrjään lautastaan, kaatoi lopulta maitoa lasiin.
- Mun mielestä me ei noin periaatteessa olla ollenkaan pielessä. Sä olet vaan hermostunut.
Ahaa, Pikke ajatteli, vai niin. Sehän on yksinkertaista.


(Hereillä pimeässä 1976)