Mäkelä, Juho

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Kuolinaika

Kuolinpaikkakunta

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tekstinäyte

Yllättäen levisi tieto, että kansakoulunopettaja oli kuollut. Se tuntui salaperäiseltä; eihän ollut puhuttu, että hän olisi edes sairas. Koko seutu oli kuin herännyt, eikä voi sanoa sen johtuneen surusta. Jokainen kyllä myönsi, että opettaja eläessään oli kunnollinen ja hyvätapainen, mutta oudolla tavalla monet olivat iloisia. Kuollut! Ihminen oli kuollut. Siitä saattoi puhua, ja kun sanottiin, että "Mikähän sen opettajan oikein tappoi?", niin jossakin hengen matalammassa syvänteessä iti ajatus vähän toisin:
K u k a sen tappoi - vaimoko!
Opettaja oli täältä kotoisin, valmistui sodan jälkeen, ja oli siitä asti lastenopettajana pohjoisessa. Ihan äsken vasta hän pääsi kotiseutunsa kouluun. Sitten kuoli. Vanhuuteensa hän ei kuollut - eikä tautiin. Hyvä, jos oli täyttänyt kolmekymmentäviisi. Siitä ei oltu ihan varmoja, kun lehti ei ollut vielä tullut, eikä oltu varmoja siitäkään, paneeko se sen lehteen. Arveltiin, että panee. On itselleen parempi, joku kuiskasi, muutoin voitaisiin jotakin luulla... Etkö sitten mitään luule, toinen sanoi, ja taas inhimillinen mielihyvä kummallisesti lisääntyi. Näin koko seutu tuli aivankuin itselleen tutummaksi. Ihmiset lähestyivät enemmän toisiaan. Kaikilla oli asiaa puhua ja kysyä ja jokainen tiesi voivansa antaa jonkinlaisen vastauksen. Mitenkähän sille nyt käy, saattoi kukin sanoa, ei ollut ketään, joka ei olisi voinut heti vastata, että hyvin sille ei käy. Kukaan ei tällöin ajatellut enää opettajaa, eikä kenellekään tullut mieleen mikään - helvetti, jossa huonosti voisi käydä. Poliisia ajateltiin. Poliisin olisi puututtava asiaan. "Eivätkö ne aukaise ruumiita?" - Vainajan rouvasta siis oikeastaan oli puhe.
Näille ihmisille ei tapahtunut usein sellaista, mikä olisi irroittanut heidät jäytävän yksitoikkoisuuden yläpuolelle. Elämä oli raakaa. Aina kun ilta pimeni, jäivät ihmiset metsien puristuksessa olevaan kylään kuin hautaan. Aamulla he nousivat vuoteistaan niinkuin aina olivat nousseet, eikä vaaleneva päivä antanut mitään uutta. Työ oli raskasta, kun se oli ainoa, jota voi tehdä. Se oli kamala velvollisuus, ja köyhyyskin oli tullut velvollisuudeksi. Työn ja köyhyyden painamina monet miehistä olivat menneet punakaartiin. Siitä oli yhdeksän vuotta. Useimmat eivät palanneet koskaan, ja toisille elämä jäi samanlaiseksi kuin ennen. Erilainen nälkä rasitti henkeä kuin ruumista. Henkinen nälkä iloitsi muiden vastoinkäymisistä, ja kuolemantapaus saattoi olla sille niinkuin ateria. Siis opettaja oli kuollut, opettaja! Asia oli odottamattoman suuri. Mitenhän kaikki päättyy ja hautajaisiin ainakin pitäisi päästä, kun kerran opettajasta on kysymys.


(Joki laskee Pohjanlahteen 1950)

Lähteitä ja viittauksia

Unohdetut kirjailijat / Juri Nummelin. BTJ, 2007.