Rouvinen, Maire-Aliisa

laskivat joenrinteitä.
Eivätkä mitkään tiet maailmassa
ole niin rakkaita kuin lapsuuden polut,
jokaiselle omansa
omine muistoineen.


Tie ja joki

Hiekkatie kiemurteli alas metsäiseltä kukkulalta kuin keltainen käärme. Sen kyljet hipoivat vanhan rusthollarin peltoja, torpparien navettain seiniä ja sen pää näytti sukeltavan tummaan kuusikkoon, jonne aurinkokin kesäiltaisin piiloutui.

Aivan tien vasemmalla puolella, vuorotellen etääntyen ja lähentyen mateli sen savinen puoliso, likaisenharmaa joki, jonka tie parissa paikassa ylitti kuin hyväillen.

Silloin tällöin hiekka pöllähteli kuin vaalea huntu ja kaukana mutkassa joen harmaa selkä sai teräksisen hohteen.

Kulki ihminen tai eläin minne tahansa, aina täällä joutui silmätyksin noiden kahden kanssa. Kehdosta hautaan ne seurasivat paikkakunnalla eläjää. Kumpaakin tarvittiin jokaisessa elämänvaiheessa.

Hiekka ja savi olivat erikoisen tuttuja elementtejä meille, jotka niinä aikoina juoksentelimme paljain jaloin tupien ja töllien pihatantereilla. Jos joskus saimme uudet kengät, kuljimme kilometrikaupalla pää taakse kenossa katsellen niiden jättämiä jälkiä hienoksi tallautuneeseen hiekkaan.

Joki taas houkutteli jokaisena vuodenaikana. Kesäisin lapset polskuttelivat, pienimmät isompien valvonnassa mutkan matalikossa ja hikipaitainen heinämies oli yhtä onnellinen hypätessään saviseen ihanuuteen illalla työn jälkeen.

Talvisin koulunuoriso lasketteli loivia rinteitä jäälle välttäen kuusilla merkittyjä jäänottopaikkoja. Toisinaan kirkas jää sai pinnalleen innokkaita luistelijoita, joilla oli monoihin nauloilla kiinnitettyjä omatekoisia luistimia tai peräti kaksiteräisiä nauhasidosmalleja. Vain kartanon nuorilla neideillä nähtiin valkoisia hokkareita.

Talvet olivat tien kulkijoille usein kurjia. Kirvelevät pakkasviimat pieksivät poskia ja umpilumi upotti kintunkaulaa myöten. Toisinaan lumiaura pelotteli lapsia ja villiinnytti hevosia.

Kesät muistettiin aina aurinkoisina ja kuumina, vaikka varmasti oli sateisiakin.

Mutta keväät ja syksyt jäivät erikoisesti mieleen voimakkaiden tuoksujensa ansioista. Peltojen ajoittaiseen ja navetantaustojen jatkuvaan lannanhajuun sekoittui ruohojen, yrttien, puiden, kukkien, kanaloiden ja hillittömien tuulenpuuskien nostattaman hiekan omalaatuinen tuoksuyhdistelmä, joka muutti voimakkuuttaan vuorokaudenajan mukaan ja josta olisi seudun tuntenut, vaikka olisi tullut sinne silmät sidottuina.

Silloin siihen ei kukaan kiinnittänyt huomiota, vähiten köyhät karjapiiat tai talojen ylpeät tyttäret, jotka lauantai-iltaisin kulkivat kretonkimekoissaan, eivätkä nuoret rengit, jotka saatuaan saunan jälkeen puhtaan paidan, astelivat rehvakkaasti kädet taskuissa hameväen jäljessä välinpitämättömyyttä teeskennellen.

Joku onnellinen polkupyörän omistava nuorimies saattoi suhauttaa tyttöjen ohi ja pysähtyä seuraavan mäen päälle kaivamaan taskustaan Työmies-askin.

Paikassa, missä joki luikerteli sillan alta, nuoret aina jäivät seisoskelemaan kuin yhteisestä sopimuksesta ja kohdistivat katseensa kivien yli hyppelehtivään virtaan. He tuijottivat sitä pitkään äänettöminä kuin olisivat palvoneet joenhaltiaa ja uskoneet, että vesi veisi mennessään heidän salaiset rakkaussurunsa. Olihan se kerran vienyt nuoren tytön.

Seuraavana aamuna kulkivat mustapukuiset mummot ja häveliäät neidot kirkkosilkeissään. Kun isännät ajoivat rattaat kolisten heidän ohitseen, he väistyivät tien syrjään ja moni niiasi syvään. Mistä sitä tietää, vaikka kekrinä saisi vaihtaa uuteen parempaan piianpaikkaan. Ties vaikka pääsisi itse kartanoon.

Töllinakkojen muutoin kimakat äänet olivat pyhäaamuisin hillittyjä ja juorutkin jätettiin jumalanpalveluksen jälkeen kirkonmäellä setvittäviksi.


Joen rannoilla, isojen talojen laajoilla laitumilla, lehmien utareet pullottivat täynnä rasvaista maitoa.

Tienvarsien vapaa ruoho taas katosi maanantaiaamuna säkkeihin, jotka nopeasti täyttyivät nopsien mökinlasten käsien nyhtämänä, sillä ainokainen lehmä ei saanut pienestä lieka-alasta riittävästi ravintoa ja mitä hyötyä lapsista muuten olisi.

Oli itsestään selvää, että joenrannan maalattujen talojen lapsista kasvoi viisaita. Heidät lähetettiin kaukaisiin kouluihin, joista he palasivat valkoinen lakki päässä.

Vuosien perästä heidän äitinsä kertoivat hautausmaalla mökinmummoille, minne pitäjiin lapset olivat asettuneet virkaansa hoitamaan - pappeina, agronomeina, opettajina, ei sentään lääkäreinä, sillä niin viisasta ei kylästä vielä ollut valmistunut.

Äidit huokasivat hienoinen ylpeä hymy huulillaan.

Tien varressa nököttävät harmaat töllit kasvattivat yhtä uutterasti lapsikatraitaan ahkeriksi piioiksi ja vahvoiksi työmiehiksi oman tai lähipitäjien suuriin taloihin.

Joku poikkeuksellisen kätevä pääsi räätälin-, ompelijan- tai suutarinoppiin, teknistä taitoa omaava polkupyöräkorjaamon tai sepän apulaiseksi ja jos oli hyvä laskupää, jopa kylän kauppaan.


-----

Teoksesta Härkätien lapsi. 1.



Kadonnut peltotie

Unissani kuljen yhä sitä tietä ja kuulen kuinka
viljapeltojen yllä kiirii kiurun kirkas liverrys.

Minä kuljen ja näen voikukkien häikäisevät silmät ja
kissankellojen lempeän sinen.

Unissani juoksen paljain jaloin aamukasteisessa ruohossa
ja lämmitän varpaitani kuumassa lehmänläjässä.

Tai etsin yhä kiiltomatoja hämärässä kesäyössä ja kuulen
veden solinan purossa.

Unissani kuljen pitkin metsäpolkua ja kiipeän tutulle
kalliolle katsomaan, missä näkyy pihkaisia puita.

Tai kävelen joen rannalla pienen siskoni kanssa käsi
kädessä, sen joen, joka opetti minut uimaan ja jonka
rantasokkeloissa kasvoi rentukoita.

Unissani istun yhä kivellä, jonka ympärillä pyörteilee
tumma vesi ja kertoo muinaisista ajoista.

Tai poimin mansikoita aurinkoisella rinteellä laaksossa,
jonka nimi muistaa kuoleman. Siksi siellä kasvavat
keltaiset kullerot.

...........................

Mutta kun tulee aamu, kaikki on poissa.

Tietä ei löydy, sitä ei enää ole, vaan sillä kohtaa on
tasaista peltoa, ojia ei enää ole eikä kukkia pientareilla.
Eikä yhtään lehmää laitumella.

Tienhaaraakaan en enää löydä. Onko se tuon uuden
rakennuksen alla vai autojen parkkipaikalla?
Ja missä on lato, jonka takaa tie kääntyi?

Puro on kuivunut. Paikassa, missä sen vesi iloisesti pulppusi,
on nyt hakkuuaukio. Kiiltomatometsä on kaadettu.

Joki löytyy vielä, mutta se virtaa alakuloisena
menetettyään puiset siltansa ja rentukkansa.

Kuolemanlaakson kullerot ja mansikat ovat tukehtuneet
sankkaan kuusikkoon, jonka alle ei enää valonsäde yllä.

Sukulaiset ja ystävät lepäävät kalmiston ostokukkien alla.
Heidän nimensä on kirjattu kiviin, säätynsä mukaisiin:

........................

Mutta mihin karttaan on piirretty minun peltotieni?
Vai onko niin, että minulla ei enää ole kulkutietä kotiin?

Teoksesta Maikka tulee