Laakso, Toivo

Lukukeskus

---


Luottamustehtävät ja jäsenyydet:
Keski-Suomen kirjailijoiden puheenjohtaja.
Keski-Suomen taidetoimikunnan varapuheenjohtajana.
Jyväskylän kulttuurilautakunnassa.

Palkinnot:
Sohwin kulttuuripalkinto 1997.

"Teoksissani on esillä keskisuomalainen luonto. Tärkeintä elämässä: oivaltamisen ilo."


Vanhemmat
ylikersantti Toivo Mäki ja siivooja Edit Laakso

Puoliso
piirtäjä Taina Järvinen 1969-

Koulutus
Lahden kansankorkeakoulu 1963-1964

Toivo Laakso on tuottelias lyyrikko, joka on kirjoittanut myös proosaa. Hän on ollut vapaa kirjailija 1980-luvun alusta. Laakso on vakiinnuttanut asemansa valtakunnallisesti keskeisenä lyyrikkona.

Laakson lyriikka on kommentteja elämänmenosta ja kulttuurista, ja samalla se on oman polven kronikka. Sivussa olo ja vaivihkainen tarkkailu ovat tietoisia valintoja – monesti jopa niin, että mitä kipeämpi ja likeisempi on aihe, sitä enemmän etäisyyttä ja sitä keveämpi kynä. Laakso ei kuitenkaan asu norsunluutornissa, vaan hän kuvaa elämää sen kaikilta kanteilta ja osaa sanoa asiat halkikin.

Laakso kirjoittaa ovelaa, keinoistaan tietoista lyriikkaa. Yllätys on hänelle lyriikan kieltä. Hän vaihtelee näkökulmaa, aikaa ja sävyä, nivoo toisiinsa eri yhteyksistä olevien käsitteitä ja kirjoittaa joskus aiheeseen näennäisesti soveltumattomalla tyylillä.

Laaksossa on ripaus anarkistia. Yhteiskunnasta hän murjaisee koko tuotannossaan rankasti, mutta hän häivyttää poliittisen identiteettinsä. Maailmaa asuttavat oikeudettomuus ja kaaos, eikä ihmisellä juuri ole turvaa itsensä ulkopuolella. Ote yhteiskunnallisiin joukkoliikkeisiin on Laaksolla skeptinen: vääryys ja kurjuus on ja pysyy. Suku ja sukupolvi, kirjailijan teema, osoittaa asioiden jatkuvuuden. Runouden tehtävänä on kuitenkin havahduttaa ihminen haluamaan muutosta.

Tuotantonsa eri vaiheissa Laakso ottaa käyttöön uusia näkökulmia ja ilmaisurekistereitä. Runo on hänelle dialogia ja tiivistettyä puhetta. Laakso kiteyttää sanottavansa, ja asteikko on toteavuudesta aforismiin ja luontevaan puheenomaisuuteen. Kokoelmissa on myös tarkoituksellisia pintaraapaisuja, banaaleja heittoja elämän banaaliudesta. Ne ovat samalla ironisia ja itseironisia kannanottoja runouteen ja sen keinoihin.

Epäkiitolliset näyt piirtää rohkeita metaforia maailman mielettömyydestä. Kun elää saat tuo esille sukupolven muistot ja kokemukset, joihin Laakso palaa myöhemminkin. Sukua ja muut teokset vyöryttävät runoihin suuren ikäluokan, jonka jäsenet sietävät ristipaineita tai sortuvat niihin. Groteski ja idyllin kaipuu vuorottelevat ihmismielessä, muistoissa ja kotikaupungin kuvassa, kuten osoittaa lyriikan lisäksi novellikokoelma Jumalten synty. Proosamonologi Viestejä äidiltä on vuoroon karhea, vuoroon hellä.

Katriina Kajannes