Saavalainen, Teuvo

Suomen kirjailijaliiton tunnustuspalkinto -01

Teuvo Saavalaisen tuotanto käsittää romaaneja, esseitä ja tunnustuksellisen teoksen Yksilön ylösnousemus.

Kirjailijauransa aloittamisesta Saavalainen kertoo seuraavasti: "En saanut muulla alalla selvitetyksi lähimmäisilleni, mitä ajattelen ja tunnen. Niinpä päädyin kirjoitukseen jota voi lukea niin kauan että ymmärtää. Varsinaisen kirjailijan työn valitseminen johtui siitä, ettei yhdessä eikä kahdessakaan opuksessa voinut sanoa kylliksi. Niinpä päädyin jatkamaan."

Saavalaisen luovan työn nykyisenä lähtökohtana on ennen kaikkea ikä. "Olen kirjoittanut suurimman osan tuotannostani minä-muodossa. Päähenkilö on ollut nuori tahi keski-ikäinen. Nyt hän on siirtynyt vanhuuden puolelle. Minä olen luovan työni olennainen lähtökohta. Viittaan tähänastiseen kirjoittamiseeni minä-muodossa. Siinä jatkan. Vanhuudella on siten tekeillä olevassa teoksessa merkittävä osuus, jos paljon muullakin."

Tärkeitä Saavalaiselle ovat Tolstoi, Dostojevski, Thomas Mann, Satre, Willian Faulkner, Hemingway, Joseph Heller, Willy Kyrklund. "Koen heidät ja monet muut hengenheimolaisikseni".

Pirkanmaalaisuus on Saavalaiselle tärkeä asia. "Siksi että asun täällä. Tärkeitä ovat Virrat, Tampere, järvet, metsät, ihmiset".

Omasta tuotannostaan merkittävimpänä tähän asti [1999] mainitsee Saavalainen romaanin Velipoika löi kerran (1982). "Se on alueeltaan laajin ja yksityiskohdiltaan rikkain. Siinä yhtyy poikkeuksellisimmalla, omintakeisella tavalla traagisuus ja koomisuus. Sen kokonaisuus ja kieli on kaunokirjallisinta mitä olen tehnyt. Se on tuotantoni railakkain teos".

Kritiikki on suhtautunut Saavalaisen tuotantoon kaksijakoisesti. "Johdonmukaisin kaavojensärkijä tällä hetkellä lienee Teuvo Saavalainen, joka varsinkin kahdella viime teoksellaan näyttää löytäneen oman ilmaisumuotonsa.
Parin viime vuoden takainen Minä huudan ja nyt ilmestyvä Velipoika löi kerran ovat luettavissa miltei kuin romaanit mutta eivät aivan, miltei kuin tunnustukselliset ripit mutta eivät ehkä sittenkään vain siten. Niissä on myös esseeromaanin piirteitä, filosofista ja katsomuksellista tarkastelua, aate- ja oppirakennelmien kritiikkiä ja kehittelyä, julistusta jne.
Sepitettä kummassakin teoksessa taitaa olla aika vähän. Ääntä ja vimmaa, sanoiksi saamisen syvältä kumpuavaa painetta sitten sitäkin enemmän". (HS 10.10.82, Tuukka Kangasluoma)

"Koen olevani ristiriitainen vastakohtien ihminen", Teuvo Saavalainen tilittää. "Elämä ja kuolema, ilo ja suru eivät ole minusta niin vastakkaisia kuin on totuttu ajattelemaan. En ole uskon enkä epäuskon kannattaja. Olen koko täysi-ikäisyyteni ajan pitänyt itseäni pasifistina. Silti minusta ei ole mahdotonta kuvitella tilannetta jossa tapan.
Yritän kirjoittaa niin kauan kuin kykenen. Kuolinhuoneessa pyrin saamaan yhteyden ihmisiin puhumalla. Minusta kuolijat muodostavat yhteisen veljes/sisaruskunnan: he voivat auttaa paitsi toisiaan myös hoitohenkilökuntaa sekä vierailijoita.
Myös kuoleminen on elämän osa, joka kiinnostaa minua suuresti. Kuolemanjälkeinen ´elämä´ merkitsee minulle ehdotonta rauhaa".

Saavalainen on kirjoittanut varsinkin omia juuria ja omaa maailmankuvaa etsivistä ihmisistä. Hänen kirjoitustyylilleen on ominaista karheus ja rosoisuus, mutta myös hellyys ja kepeys. Saavalainen vietti elämänsä ensimmäiset 20 vuotta Kotkassa, mikä näkyykin hänen romaanissaan Minä huudan, jossa kirjailija palaa lapsuusmaisemiinsa.

- Teuvo Saavalainen on yksi aikamme hurjimpia suomalaisia kirjailijoita. Hänen vitaalisissa tekstissään elämä maistuu - paradoksaalista kyllä - väkevästi kuolemalta. (HY 20.12.88, Jouko Huru)