Pakkanen, Stepan

- Onko täällä ketään? Kuin puron solinana kuulen hänen äänensä bungaloviin. – Nytkö hän jo tuli. Riennän ovien paukahdellessa perässäni, toivottamaan hänet tervetulleeksi. Sinä, sinä – tulit… Muuta en osaa sanoa enkä voikaan, huulemme ovat työssä, tärkeämmässä kuin puhuminen on. Otan syliini ja vien hänet huoneeseen, jossa on käynyt vain kerran aikaisemmin pikapäin. Laskiessani sohvalle, kätensä irrotettuaan kaulaltani hän siirtää katsettaan hitaasti kohteesta toiseen. Hymyillen sitten sanoo: ”Rakas olet kantanut minut satumaahan – olemaanko?"

- Jäätkö?
- Jään… Kuinka vaikuttavalta se tuntuikaan.
- Tämä huone on tosiaan kuin satumaa, vain kirjahyllynurkkaus todellisuutta – nykyaikaa.
- Peitänkö kankailla nurkkauksen?
- Anna olla, en minä tarkoittanut että se häiritsisi tunnelmaa.
- Oleskelemme ensin tällä puolella huonetta, täällä on metsän tuntu salaperäisimmillään. Voin valoilla luoda myöhemmin illan hämärryttyä varjoja tähän osaan huonetta.
- Olet kaiken huomioinut.
- Sinun viihtymiseksi teen mitä vain, ja mikä on mahdollista.
- Kylvemmekö tänä iltana saunassa? (Proosallinen kysymykseni ei häntä vielä palauttanut satumaasta todellisuuteen.)
- Kysyitkö jotain?, hän kuin heräsi.
- Haluaisitko että lämmitän jo tänä iltana saunan?
- Kuten haluat, hän nousi ja meni katsomaan seinävaatetta ja yritti laskea siinä olevia värejä.

Seisoin hetken neuvottomana ja ihmettelin miten poissaolevan tuntuiseksi hän tuli, mitä pitempään viipyi tässä huoneessa – lumoustako?

[Hylätyilläkin oikeus onneen. Omakustanne 1983, s. 55-56]