Raatma, Salme

Kokoelmasta Omenapuuni,
viron kielestä suomentanut Kalervo Mettala


KIVINEN MIES

Eräs mies veisti taltalla kiveä,
tuli kivestä kivinen mies.
Oli kaksi kättä ja kaksi jalkaa
ja päässä totiset kasvot.

Ohikulkija pysähtyi, kysyi:
Hyvä mies, miksi nähdä tuo vaiva?
Tee mieluummin kivestä talo
tai rakenna syvä kaivo.

Mies pelästyi, pyyhkäisi hikeä:
Tosiaan, miksi ponnistella?
Mutta kun hän jo kääntyi ja lähti pois,
kivi heräsi, venytti itseään.

Se liikutti kivistä jalkaa,
heti muuttuikin kevyemmäksi.
Sitten hymyili, kohautti harteitaan,
pois tallusti omille teilleen.


Kokoelmasta Sokea laulaja
viron kielestä suomentanut Kalervo Mettala



SIIVET

Joku unohti
siipensä oveni taakse.
Noutakoon pois, tuumin.
Salasin sydämeni sykkeen
joka päivä
kun kiiruhdin niiden ohi.

Tänä aamuna
kuiskasi minulle tuuli:
yritä, kukaan ei kiellä.
Ehkä se tunsi rauhattomuuteni,
aavisti: minussa
tempoilee siivetön lintu.

Tartuin siipiin,
katsoin empien, missään
ei vaakkunut yksikään varis.
Arasti potkaisin jalasta
kuluneet kengät.
Usko tai älä,
kohosin lentoon
pihaveräjän päältä.


Kokoelmasta Omenapuuni
viron kielestä suomentanut Kalervo Mettala



RIKKAAN ISÄNNÄN KOIRA

Olipa kerran rikas mies. Hänellä oli puoliso ja paljon palvelijoita. Lapsia hänellä ei ollut,
mutta hänellä oli koira, viisas ja hyvin kasvatettu. Se makasi silkkityynyillä ja söi samassa
pöydässä isäntänsä kanssa. Ruoka tarjottiin sille hopealautaselta. Isäntä oli koirastaan hyvin ylpeä.

Mutta palvelijoiden joukossa oli eräs hyvin köyhä mies. Hän puhdisti isännän palvelijoiden kenkiä
ja sai palkakseen sen ruoan, jonka koira jätti syömättä hopeaiselta lautaselta. Hän oli siitä hyvin
iloinen ja meni joka päivä kiitollisena noutamaan ruokaa.

Kärsivällisesti odottaen hän seisoi korkean oven takana, joka oli painavien esirippujen peittämä,
kunnes isännän palvelija raotti ovea ja valkoisin hansikkain verhotulla kädellään asetti hopealautasen
maahan hänen jalkojensa eteen. Sitten hän polvistui, kuten häntä oli opetettu, ja söi juhlallisesti
joka lusikallisen; olihan se tarjottu hopealautaselta.

Usein hän saattoi oven raosta vilkaista huoneeseen, jossa isäntä, emäntä ja koira istuivat ruokapöydässä
— sitä eivät toiset palvelijat saaneet nähdä koskaan. Mutta ei hän silti tullut ylpeäksi, vaan jäi edelleen
viimeiseksi palvelijoiden joukossa, koska hän oli niin köyhä.

Mutta sitten eräänä päivänä tapahtui, että tuli sota ja muuttui hyvin ankaraksi. Kuninkaalla oli paljon
urhoollisia sotilaita, mutta vihollinen tuli siitä huolimatta lähemmäksi ja lähemmäksi eikä ollut enää kaukana rikkaan miehen kartanosta.

Sen tähden rikas mies keräsi kullan ja hopean arkkuihin, laskosti silkin ja sametin päälle, ja yön
hiljaisuudessa, pimeyden suojassa vierivät raskaat vankkurit ulos portista.

Kun palvelijat seuraavana aamuna heräsivät, tunkeutuivat vihollisjoukot linnaan ja tuhosivat heidät.
Vieraat sotilaat ottivat mukaansa kaiken mitä löysivät ja marssivat eteenpäin. Heidän poistuttuaan jäi
piha ja talo hiljaiseksi kuin hauta.

Sitten kömpi eräästä muurikolosta esiin palvelijoista köyhin. Hänen makuusijansa oli pelastanut hänet.
Hän katseli ihmeissään joka taholle eikä ymmärtänyt mitä tehdä.

Äkkiä hän kuuli talosta valittavaa uikutusta. Hän nousi ylös linnan portaita ja seurasi ääntä kunnes
päätyi isännän makuuhuoneeseen. Siellä oli sängynjalan kullattuun nuppiin sidottuna koira, joka ulvoi
surkeasti. Palvelija päästi sen irti, ja nälkäinen eläinparka nuoli kiitollisena hänen käsiään.

Yhdessä he etsivät hävitetystä keittiöstä ja ruokakomerosta jotakin syötävää, jakoivat jokaisen suupalan veljellisesti keskenään ja kiipesivät illalla molemmat muurinkoloon, jossa oli palvelijan oljista tehty
makuusija. Koira pani päänsä palvelijan rinnalle, palvelija peitti koiran selän hihallaan ja molemmat
nukahtivat onnellisina.

Mutta ei kestänyt kauankaan kun vihollinen oli ajettu maasta pois ja jokainen saattoi palata takaisin omaan kotiinsa.

Myös rikas mies tuli takaisin mukanaan kulta ja hopea ja vaimo. He löysivät linnansa ryöstettynä ja
olivat hyvin vihaisia siitä, että kaikki heidän palvelijansa oli surmattu.

Köyhä mies, joka ainoana oli jäänyt henkiin, tuli heitä vastaan ja toi isännälle koiran, jonka hengen
oli pelastanut.

— Se oli sinulta kauniisti tehty, isäntä sanoi. — Vastalahjaksi voit edelleenkin jäädä minun luokseni
ja saada sitä ruokaa, minkä koira jättää syömättä, hän jatkoi, sillä hän oli hyvin armollinen isäntä.

Sen huomasi palvelijakin ja oli kovin kiitollinen.

Uudet palvelijat ja hovimestarit palkattiin tehtäviinsä, linna ja piha puhdistettiin sodan jäljistä ja entinen
loisto palasi kartanoon.

Kun sitten rikas isäntä ja hänen vaimonsa ja koiransa istuivat ruokapöytään, annettiin koiran eteen
tuoda erityisen runsas annos, että se jättäisi palvelijalle paljon ruokaa.

Mutta koira oli muuttunut merkilliseksi. Se ei aloittanut syömistä, ei istunut edes rauhallisesti pöydän
ääressä niin kuin sitä oli opetettu, vaan vinkui ja haukkui, katsoi ovelle ja hyppäsi lopulta tuolilta lattialle.

Tämä harmitti isäntää kovasti ja hän sanoi vaimolleen:

— Sen se sota tekee: kaikki hyvä menee hukkaan!

Rouva huokasi ja nyökytti päätään.

Mutta koira juoksi pois pöydän äärestä, hyppäsi ovea vasten niin että se aukesi ja jäi iloisesti haukkuen seisomaan köyhän palvelijan eteen.

— Sinä olet turmellut minun koirani! huusi isäntä. — Häipykää minun silmistäni! Minä en halua enää nähdä teitä kumpaakaan!

Köyhä palvelija käveli pois linnasta ja koira hyppeli vallattomana hänen ympärillään ja kantoi hänen lakinreuhkaansa suussaan.

Mutta tähän kaikkeen oli syynä sota!


Kokoelmasta Enkeli jolla oli silmälasit
viron kielestä suomentanut Kalervo Mettala


ERÄS PUU

Eräs nainen tuli suon laitaa, käveli silmät kiinni läpi sumun ja nousi kalliolle, jonne paistoi aurinko.
Sitten äkkiä tuuli pyyhkäisi hänen kasvojaan. Hän avasi silmänsä ja näki erään puun.

Se puu seisoi mäen huipulla, sen kruunu oli piirretty taivaalle, vasten valoa jokainen oksa eli. Sen puun
juuresta alkoi elämä.

Nainen tunsi, että hänen pitää pukea sanoiksi kaikki se, mikä painaa hänen sydäntään kuin
kuormallinen hautakiviä. Kivet pusersivat hänen suustaan sanoja kuin marjoista puserretaan mehua.
Kuin myrkkyä imetään käärmeenpuremasta. Hän halusi elää niin kuin puu.

Hänen sanansa jäivät maahan kalliolle ja imeytyivät sammaleeseen. Niitä osasi lukea vain se puu.
Sen puun juurelta alkoi tie takaisin ihmisten luokse.


Kokoelmasta Sokea laulaja
viron kielestä suomentanut Kalervo Mettala