Rissanen, Pirjo

Olen aina tiennyt haluavani tulla kirjailijaksi. Nuorena kirjoitin taiteellisia, vapaamittaisia runoja sekä pöytälaatikkoon että nuortenpalstoille ja joihinkin vähälevikkisiin lehtiin. Se oli sitä aikaa, kun toisella kymmenellä olevan runotytön kuului halveksia "vanhanaikaisia", loppusoinnullisia runoja ja yrittää olla mahdollisimman moderni ja vaikeaselkoinen, jotta kävisi vakavasti otettavasta taiteellisesta persoonasta. Suorasanaistakin yrittelin, mutta tulos oli kehno: mistäpä tuiki tavallinen, tynnyrissä kasvanut ja kiltiksi opetettu maalaistyttö olisi tiennyt yhtään mitään "oikeasta", raadollisesta elämästä, oli hänellä sitten miten suuri hinku tahansa olla kirjailija.

Pelkkä polte ei riitä, pitää olla myös sanottavaa.

Nuorena äitinä ja kotirouvana, kun olin saanut penskat päiväunille, otin esiin tomuttuneen haaveeni ja aloin taas kirjoittaa. Novellini eivät kelvanneet lehdille kuin aivan poikkeustapauksissa. Postiluukku vain kolisi, kun taidettani tippui takaisin lehtien toimituksista. Tuskastuneena keksin sitten oululaisen Kolmiokirjan. Olin ympärilleni pälyillen ostanut kotikauppani lehtihyllystä sen julkaisemia lehtiä opiksi ja ojennukseksi, kuten itselleni selitin. Olinhan mielestäni niin intellektuelli, ettei minun oikeastaan olisi kuulunut moisiin populaariviihteen edustajiin koskea edes tikulla. Mutta niin vain huomasin jonkun ajan kuluttua olevani Kolmiokirjan avustaja. Ihmeekseni novellini kelpasivat ja niitä jopa pyydettiin lisää. Kirjoitin myös useita, liki oikean romaanin laajuisia jatkoromaaneita kymmenen vuoden aikana. Tämä kirjallinen urani herätti monissa tuttavissa hilpeyttä ja, yllättävää kyllä, myös pientä kateutta. Oli vallalla yleinen käsitys, että kioskiviihdettä nyt osaa kuka tahansa suoltaa, jos vain suinkin viitsii rahan tarpeessa moiseen arveluttavaan puuhaan ryhtyä. En tunnustanut ikinä kenellekään tuttavista, että minä en koskaan kirjoittanut yhtään novellia tuosta noin vain lonkalta. En kai osannut. Kyllä se oli totista työtä, kirjoitin joka jutun noin kolmeen kertaan (ensimmäisen version aluksi jopa käsin!), enkä oikeastaan koskaan kokenut sitä helpoksi. Opin hyvin pian, että viihteessä on omat lainalaisuutensa, jotka on syytä pitää mielessään ja joista ei kannata poiketa. Nöyryyttä siinä oppi. Nöyryyttä, kurinalaisuutta ja juonen rakentamista tarinaan.

Ei minusta siis runoilijaa tullut. Ei myöskään vakavasti otettavan taideproosan taitajaa. Kypsyin hitaasti siihen tosiasiaan, että juuri viihde on minun lajini. Tai lukuromaani naisille, jos halutaan käyttää hiukan salonkikelpoisempaa ilmausta. Eikä minua enää heilauta edes kriitikoitten ja intellektuellien nuiva suhtautuminen tähän lajiin. Riittää, että itse arvostan työtäni ja pyrin tekemään sen kunnianhimoisesti ja ennen kaikkea lukijoitani arvostaen.

Elämäkertatietoa

Perhesuhteet: puoliso Hannu Rissanen.
Koulutus: Humanististen tieteiden kandidaatti Helsingin yliopisto 1967.
(kotimainen kirjallisuus, suomen kieli, kansanrunous)
Asuinpaikat: Leppävirta 1945-1967, Kaavi 1967-1968.

Palkinnot:
Gummeruksen Kaarlen palkinto 2004

Harrastaa remontti- ja rakennustöitä, matkustelua, yleistä huuhailua, painettua sanaa.

Makuasioita:

Rakastan monenlaisia kirjoja, musiikkia ja elokuvia. Käyttääkseni puhkikulunutta ilmausta olen taiteen suhteen kaikkiruokainen. Mutta minulla on salainen mieltymys, jota lähimmäiset eivät aina ymmärrä: olen heikkona surullisiin teoksiin, vaikka en mielestäni olekaan sen synkkämielisempi ihminen kuin tämän ikäiset naiset yleensä. Uskon vakaasti, että jos teos saa minut itkemään, se ei mitenkään voi olla täysin huono, kuului se sitten mihin tyylilajiin tahansa.

Kirja, joka vuosikymmenien ajan on liikuttanut minut kyyneliin, on Teuvo Pakkalan Pieni elämäntarina. Aina lukiessani poloisen Esteri Kalmin tarinaa itken lopuksi vuolaasti ja - salaa, sillä taipumukseni liikuttua silkasta ihmisen keksimästä sepitteestä vielä näin korkeassa iässä nolottaa minua. Silloin tällöin luen oman lapsuusaikani nuortenkirjoja, jotka aikanaan saivat minut salaa itkeä tihrustamaan. Haluan testata, ovatko reaktioni vielä kunnossa vai olenko kyynistynyt sitten lapsuuteni. En ole. Seitsemän sisarusta, Koulupoikia, Musta veljeskunta ja Setä Tuomon tupa itkettävät vieläkin. Bim Mustakorvaa en kuitenkaan lue enää ikinä, sillä minusta sen kirjoittaja ei ollut reilu jättäessään nuoren lukijansa niin suuren lohduttomuuden valtaan. Toivoa pitää lukijalle aina antaa, tapahtuipa kirjoissa miten surullisia asioita tahansa.

Itkettävistä elokuvista on kaksi ylitse muiden. Ne eivät ikinä petä, vaan antavat takuuvarmasti sielua puhdistavan itkun. Ne ovat Kieslowskin trilogian Sininen ja toinen iki-ihana Pitsinnyplääjä.

Bachin urkumusiikki on varma tapaus. Samoin Mozartin Requiem, erityisesti Lacrimosa-osa. Mutta kaikkein eniten rakastan vanhojen virsien synkkää ja raskasta poljentoa. Olen huono laulaja enkä siis koskaan laula muiden kuullen. Kun lapseni olivat pieniä, istuin usein vauva sylissäni keinutuolissa ja veisasin kiikkuessani hartaana sellaisia virsiä kuin "Nyt ylös sieluni...", "koska valaissee kointahtönen..." ja "Taivaassa, ratki taivaassa...". Mieleni saavutti silloin aina tyynen, kirkastuneen ja surumielisen ylevyyden, ja parkuva vauvakin rauhoittui viimeistään kolmannen virren aikana. Lapsistani on muuten tullut aivan normaaleja ihmisiä.

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Kuin aaveet yössä. Helsinki 1986. Tammi. 118 sivua. Lasten- ja nuortenkirjallisuus.
Rakas sisareni Vilja. Kuvitus Anna-Liisa Happonen. Helsinki 1988. Tammi 102 sivua. (Vihreä varis.) Lasten- ja nuortenkirjallisuus.
Tommo ja Karvisen kaksoset. Kuvitus Markus Majaluoma. Helsinki 1990. Tammi. 122 sivua. (Vihreä varis.) Lasten- ja nuortenkirjallisuus.

Lähteitä ja viittauksia

Kotimaisia nykykertojia 2. Toim. Ritva Aarnio ja Ismo Loivamaa. BTJ Kirjastopalvelu, 1998.
Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Loivamaa, Ismo. Kirjastopalvelu, 1995.
Kotimaisia naisviihteen taitajia. Toim. Ritva Aarnio & Ismo Loivamaa. BTJ, 1999.