Kuokkanen, Reijo
Tekstinäyte
Hän osti kupillisen höyryävää, maitoon keitettyä ja vahvasti sokerilla maustettua teetä ja maksoi 50 centiä. Hopeanvärisessä kolikossa oli presidentin kuva. Vaikka hän oli itse kikujuheimoon kuuluva ja itse maan isä, Daniel Arap Moi, kuului kalenjin sukuiseen tugenheimoon, kunnioitus hallitsijaa kohtaan oli suunnaton.
Kauppias John kyseli kylän kuulumiset, ja Josefin rauhallisesti vastaillessa tee kului kuin huomaamatta. Josefin luodessa kaihoisan silmäyksen tyhjän kupin pohjaan John teki harvinaisen eleen, kai säälistä. Hän kaatoi koko kupin lisää ja sanoi:
- Juo, poika. Matka on pitkä eikä tie kulje suoraan.
Josef hörppi onnellisena toisenkin kupin ja alkoi tehdä lähtöä. Olisihan siinä aika kulunut rattoisasti katsellen lähikylistä kauppoihin tulevia ihmisiä. Mutta vaikka vanha afrikkalainen sananlasku sanookin, ettei kiireellä ole siunausta, Josef kumosi sen tällä kertaa. Hän lähti ja suuntasi matkansa kohti tuntematonta tulevaisuutta. Tulevaisuudeksi hän sen ainakin mielessään oli kuvitellut. Tulevaisuuden nimi oli Nakurun kaupunki. Paljon Josef ei Nakurusta tiennyt, mutta Gitau-eno oli kirjoittanut sieltä ja luvannut hankkia töitä Josefille.
Hiekka narskui jaloissa, ja Josef käveli ja käveli. Kenialaisittain sanoen kello oli kolme eli yhdeksän aamupäivällä. Ei Josefilla kelloa ollut, mutta aurinko kertoi senkin asian. Auringon paahde oli vielä tähän aikaan aivan kohtuullinen.
Kaukana idässä kohosivat kahden kilometrin korkeuteen Digovuoret. Siellä asui vanhan kikuju-uskomuksen mukaan Jumala, joka sääteli ilmoja. Välillä Josef tunnusteli repaleisten housujensa ainoaa ehjää mutta kuitenkin moneen kertaan korjattua etutaskua ja totesi tyytyväisenä yhä omistavansa muutaman shillingin kolikon.
Edessäpäin alkoi kuulua kova meteli, ja samalla ilmaan nousi pölypilvi. Vastaan tuli kovalla vauhdilla intialaisen kuljettama avolava-auto, joka oli täynnä jauho- ja maissisäkkejä, petrolikanistereita sekä iloisesti virnisteleviä ihmisiä. Punainen pöly nousi auton pyöristä ilmaan ja laskeutui jälleen alas.
Josef pudisteli vaatteistansa suurimman osan pölyä. Auringonpaiste terävöityi ja tuntui jo aivan pistävältä. Yksinäisen taivaltajan varjoa ei näkynyt, aurinko kun oli kohtisuorassa kulkijan yläpuolella. Paahteen lisääntyessä elämä tasangolla väheni ja villieläimet häipyivät puitten varjoihin ja luoliin. Siestan aika alkoi olla käsillä. Se kestäisi aina kahteen iltapäivällä.
Pikku hiljaa asutuksen määrä lisääntyi. Josef tiesi, että se olisi merkki kaupungin lähestymisestä. Asettaessaan elämänsä ensimmäistä kertaa jalkansa Nakurun esikaupungin asfalttikadulle hän tunsi sydämen tykyttävän rinnassaan. Tietysti musta asfaltti tuntui ja näytti kummalliselta ensi kertaa, mutta samalla hänestä tuntui, että tämä asfalttitie johtaisi hänet uuteen, yllätyksiä täynnä olevaan elämään.
(Akaasian takana elämä 1990)
- Juo, poika. Matka on pitkä eikä tie kulje suoraan.
Josef hörppi onnellisena toisenkin kupin ja alkoi tehdä lähtöä. Olisihan siinä aika kulunut rattoisasti katsellen lähikylistä kauppoihin tulevia ihmisiä. Mutta vaikka vanha afrikkalainen sananlasku sanookin, ettei kiireellä ole siunausta, Josef kumosi sen tällä kertaa. Hän lähti ja suuntasi matkansa kohti tuntematonta tulevaisuutta. Tulevaisuudeksi hän sen ainakin mielessään oli kuvitellut. Tulevaisuuden nimi oli Nakurun kaupunki. Paljon Josef ei Nakurusta tiennyt, mutta Gitau-eno oli kirjoittanut sieltä ja luvannut hankkia töitä Josefille.
Hiekka narskui jaloissa, ja Josef käveli ja käveli. Kenialaisittain sanoen kello oli kolme eli yhdeksän aamupäivällä. Ei Josefilla kelloa ollut, mutta aurinko kertoi senkin asian. Auringon paahde oli vielä tähän aikaan aivan kohtuullinen.
Kaukana idässä kohosivat kahden kilometrin korkeuteen Digovuoret. Siellä asui vanhan kikuju-uskomuksen mukaan Jumala, joka sääteli ilmoja. Välillä Josef tunnusteli repaleisten housujensa ainoaa ehjää mutta kuitenkin moneen kertaan korjattua etutaskua ja totesi tyytyväisenä yhä omistavansa muutaman shillingin kolikon.
Edessäpäin alkoi kuulua kova meteli, ja samalla ilmaan nousi pölypilvi. Vastaan tuli kovalla vauhdilla intialaisen kuljettama avolava-auto, joka oli täynnä jauho- ja maissisäkkejä, petrolikanistereita sekä iloisesti virnisteleviä ihmisiä. Punainen pöly nousi auton pyöristä ilmaan ja laskeutui jälleen alas.
Josef pudisteli vaatteistansa suurimman osan pölyä. Auringonpaiste terävöityi ja tuntui jo aivan pistävältä. Yksinäisen taivaltajan varjoa ei näkynyt, aurinko kun oli kohtisuorassa kulkijan yläpuolella. Paahteen lisääntyessä elämä tasangolla väheni ja villieläimet häipyivät puitten varjoihin ja luoliin. Siestan aika alkoi olla käsillä. Se kestäisi aina kahteen iltapäivällä.
Pikku hiljaa asutuksen määrä lisääntyi. Josef tiesi, että se olisi merkki kaupungin lähestymisestä. Asettaessaan elämänsä ensimmäistä kertaa jalkansa Nakurun esikaupungin asfalttikadulle hän tunsi sydämen tykyttävän rinnassaan. Tietysti musta asfaltti tuntui ja näytti kummalliselta ensi kertaa, mutta samalla hänestä tuntui, että tämä asfalttitie johtaisi hänet uuteen, yllätyksiä täynnä olevaan elämään.
(Akaasian takana elämä 1990)