Erkko, J. H.

(Klassikkokirjasto)

- - -

Juhana Henrik Erkko
E., Eo, Erkko, Erkkonen, J.E., J.H.E., -rkk-
Syntynyt 16.1.1849 Orimattilassa
Kuollut 16.11.1906 Helsingissä
Runoilija, näytelmäkirjailija
Jyväskylän seminaari 1872
Opettajana (1874-92) ja lehtimiehenä (Ilmarinen 1875-76, Ilmiö 1881) Viipurissa
Suomen Kirjailijaliiton perustajajäsen, puheenjohtaja 1897-98, 1901-03
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinto 1896
Valtion kirjallisuuspalkinto 1899

Opinnot ja ammatit:

- Jyväskylän seminaarista 1872
- opettaja Johannes (1872-74) ja Viipuri (1874-92)
- raatimies Käkisalmi (1894-95)
- toimittaja Ilmarinen (1875-76) ja Ilmiö (1881)
- vapaa kirjailija (1896)

J. H. Erkko oli Suomen Kirjailijaliiton perustajajäsen ja puheenjohtaja vuosina 1897-98 ja 1901-03.
Hänelle myönnettiin Suomen Kirjallisuudenseuran palkinto (1896) ja valtion kirjallisuuspalkinto (1899).
Jo varhain nuoruudessa hänellä oli herännyt halu runojen kirjoittamiseen. Hänen ensimmäinen runoteoksensa Runoelmia I ilmestyi omakustanteena vuonna 1870.

Juhana Heikki Erkko oli sivistyselämämme keskeisimpiä henkilöitä viime vuosisadan lopulla ja säilytti tuon keskushenkilön-asemansa kuolemaansa saakka. Luonnon- ja mieterunoutensa ohella hänellä oli sana sanottavana kaikista kulloinkin ajankohtaisista aatevirtauksista, usein vieläpä sytyttäväkin sana. Näytelmissään hän ajoi kansallisten ja ihmisyysihanteiden ohella myös yhteiskunnallisia aatteitaan. Erkko oli ennen kaikkea kansallinen runoilija, jonka taiteellinen ja henkinen kehitys liittyivät läheisesti koko kansalliseen kehitykseen.

(Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan, 1954.)

Aloitti tunnelmalyyrikkona, mutta suuntautui 1880-luvun lopulla uusiin, vapaamielisiin yhteiskunnallisiin virtauksiin ja myöhemmin nuorsuomalaisen työväenliikkeen tavoitteiden ja ajatusten runolliseksi tulkiksi. Itsenäisen työväenpuolueen synty vieroitti Erkon työväenliikkeestä, mutta hän avusti silti työväen julkaisuja kuolemaansa asti.

(Lähde: Nyt ylös kansa kaikkivalta -teoksen kirjailijaesittelyt, s. 191)


J. H. Erkon esikoiskokoelma Runoelmia ilmestyi 1870. Erkon ominta aluetta oli kansanlaulunomainen, keveästi liikkuva, melodinen ja valoisa runous, joka on tullut tunnetuksi mm. Oskar Merikannon sävellyksinä (Merellä, Murhelintu, Jouluaatto); muita sävellettyjä runoja esimerkiksi Hämäläisen laulu, Laulu Vuokselle ja Työkansan marssi. Vaikka kirjoittaminen oli Erkolle helppoa ja hänellä oli myötäsyntyinen laulun lahja, hän ei kuitenkaan ollut pelkästään laululyyrikko, vaan aaterunoilija, joka suuntasi runonsa kansanvalistuksen ja monien hyvien pyrkimysten palvelukseen. 1880-luvulla J.H. Erkko koetti seurata uusia virtauksia ja tieteellisiä teorioita ja sovittaa lyriikkaansa uuden realismin ohjelman mukaiseksi. Näytelmissään hän tulkitsi uusia aatteita havainnollisemmin ja pohti raamatullisissa ja kalevalaisissa kehyksissä yhteiskunnallisia ongelmia. Hän oli kuitenkin ennen kaikkea lyyrikko ja toimi runoteknisesti siltana Oksasesta Leinoon.

Viipurin aikanaan J.H. Erkko saavutti kaupungissa varsin huomattavan sijan. Hän oli seurapiireissä suosittu keskushenkilö. Mutta hän osallistui myös innokkasti kaupungin kansallisiin rientoihin esimerkiksi Ilmarisen toimittajana. Lehdessä hän vaati mm. suomalaisen kauppakoulun perustamista Viipuriin.

(Carelica-kirjailijat)