Luukkonen, Marja
Kuvatiedoston lataaminen
Photograph information
kuva: Tammi
Elämäkertatietoa
Marja Luukkonen, o.s. Järvenpää, syntyi 12.3.1941 Hämeenlinnassa. Nykyinen asuinpaikka on Porvoon Emäsalo.
Vanhemmat Siiri Järvenpää (os.Kare) ja metsänhoitaja Paavo Järvenpää
Opinnot:
Helsingin yliopistossa vuosi kieliä ja vuosi valtiotieteitä
Tehnyt leipätyökseen mainonnan suunnittelua vuosina 1962-68 ja 1973-95, sen jälkeen vapaa kirjailija. Välivuosina Keski-Suomessa kanoja kasvattamassa, jolloin myös Helsingin Sanomien sunnuntainumeron pakinoitsijana nimimerkillä Punaisen tuvan emäntä. Itä-Uudenmaan Nuorisokirjaprojektin vetäjä.
Perhe: avomies Reino ja Vonku-kissa
Harrastuksiin kuuluu kaikkea, mitä puoliksi luontaistaloudessa elävä näkee tarpeelliseksi: polttopuiden tekoa, kalastusta, sienestystä, marjastusta, kasvimaan hoitoa, luonnon äimistelyä ja metsässä kuljeskelua.
Pohdintaa kirjailijantyöstäni:
"Miten minusta tuli kirjailija? Kirjoittanut olen aina, itselleni pieniä satujuttuja jo lapsena. Maalla toimitin kesämökin lehteä, koulussa koulun lehteä, työpaikassani mainostoimistossa firman henkilöstölehteä. Ja lähes 30 vuotta mainostekstejä…
Kun tutustuin nykyiseen avomieheeni, hän kysyi miksen kirjoita kirjaa, kun kerran osaan kirjoittaa! No, eihän se niin itsestään selvää ole, että yksi kirjoittamisen laji mahdollistaa muutkin. Mutta aloitin kuitenkin, kirjoitin ja onnistuin. Se oli Tähtisumun vangit, lasten fantasiaromaani, jota on siis seurannut kuusi muuta.
Kirjoitan yleensä tunnin päivässä, joka ilta lokakuusta maaliskuuhun. Kesällä möyrin ulkotöissä ja annan seuraavan tarinan aiheiden ja henkilöiden hiljalleen syntyä päässäni. Yksi kirja on noin kolmen vuoden ajan työn alla, ensimmäisen kirjoituskerran jälkeen se saa levätä melkein vuoden. Siinä ajassa kömpelyydet jo huomaa itsekin selvästi.
En tietoisesti halua välittää mitään sanomaa. Kuitenkin erilaisuuden suvaitseminen, toisten ihmisten omalaatuisuuden kunnioittaminen näyttää aina tulevan tarinaan mukaan. Samoin luonnon itseisarvo ja tärkeys. Aina on mukana myös eräänlainen kohtalon voima, joka kyllä hoitaa asiat päätökseen."
Jotakin omakohtaista:
Mielikirjailijani:
Tällä hetkellä August Strindberg. Suomalaisista nykynimistä Olli Jalonen on ehdoton. Lapsena pidin Somersalmen "Mestaritontun seikkailuista" ja Topeliuksen "Välskärin kertomuksista"
Mitä pelkäsin pienenä?
"Pimeä oli jonkin verran kammottava pienenä, nyt se on vain pimeää. Pelot alkavat vanhuuden lähestyessä olla ihan muualla."
Hauska kokemus?
"Hauskoja, kummallisia, arvoituksellisia sattumia on elämä täynnä. Niitä kyllä tulee kohdalle, kun elää niin kuin minä eli ryntää suuremmin miettimättä eteenpäin nimenomaan elämän suurissa käännekohdissa. "Tee ensin, lue sitten käyttöohje" on nähtävästi minun mottoni, joka onkin tuonut paljon hupia ja yllätyksiä arkipäivään."
Tärkeintä elämässä?
"Tärkeintä on olla vapaa. Esimerkiksi: Pitää olla sen verran rahaa käytössä, että voi itse valita elääkö köyhäillen vai vähän enemmän kuluttaen. Pitää olla niin hyvä terveys, että voi itse valita ajaako autolla vai käveleekö viisi kilometriä. Pitää olla elämäntapa ja elinympäristö, jossa voi tehdä kaikkia niitä asioita, joissa on mielestään hyvä, eikä tarvitse välttämättä tehdä niitä joita inhoaa.
Ajatuksia kotimaakunnasta
"Katselen Porvoota sen reunalta, Emäsalon rannalta. Minun Porvooni on meri ja metsä ja sopivan kokoinen kaupunki, jota käytän lähinnä hankintapaikkana. Olen sen verran uusi täällä, etten ole itäuusmaalaisuutta miettinyt/hahmottanut kovinkaan vahvasti. Se mikä täällä kyllä viehättää, on menneisyyden vahva läsnäolo joka paikassa. Kotimme, vanhan kalastajatilan, rantakiveen on joku joskus kaivertanut luvun 1890."
/Lähde: Itä-Uudenmaan kotiseutukirjailijat
MAKUASIOITA:
Kaksi tärkeintä elementtiä luovalle minälleni ovat aika ja paikka. Kun paikan on vuosien kuluessa ottanut haltuun, ajasta on tullut sen neljäs ulottuvuus. Tulevaisuus on koko ajan läsnä, aikamatkat menneisyyteen jokapäiväisiä.
Asumme vanhalla kalastajatilalla, joka monien ulkoisten muodonmuutosten jälkeenkin säilyttää itsessään vahvoja viittauksia menneeseen. Talon ensimmäinen asukas on joskus hakannut rantakiveen vuosiluvun 1890. Olen monasti ajatuksissani kiittänyt tuota tuntematonta Lindströmiä, jonka haamun vieläkin väitetään kolistelevan vintissä. Kaiken raatamisensa keskellä hän istui alas ja ikuisti kiveen viestin tulevaisuuteen.
Kun käännän kasvimaata, ylös nousee ruostunut kirveenterä, lyijyinen verkonpaino, käsintaottu jättiläisneula. Meri huuhtoo esiin kupinsirpaleen, jossa näkyy puolikas kaksikymmenluvun tyylisestä tytön päästä. Suosta löytyy kymmenien vanhojen viinapullojen varasto ja peltikanisterin jätteet. Kieltolaki on pannut uurastamaan.
Aika antaa paikalle syvyyttä ja luonteen. Ja minä sukellan niitten risteyksestä alas. Löydän navetan seinustalta yllättäen sitruunatimjamin, kuinka monen vuosikymmenen selviytyjä lienee. Koluan metsiä, olen näkevinäni unohdettuja tienpaikkoja, jyrkimmän kallion rinteessä on kiviröykkiö. Litorinameren luoto ja sen rannalla hauta? Metsä johdattaa ja antaa. Käymme vaihtokauppaa, saan sieniä ja marjoja, annan kiitollisen kulkijan.
Mitä kauemmaksi taaksepäin katson, sitä sadunomaisemmiksi asuinpaikkani käyvät. 40-luvun Hämeenlinnaa ei enää ole, kotitaloni paikalla on alennushalli. Mikään ei siis enää ole pilaamassa muistojani, mielikuvitus voi vapaasti kasvattaa niitä. Jokainen kirjani onkin lähtenyt muistoista, niistä piilevistä voimista ja mahdollisuuksista, joita paikalla on.
Ajan arvon olen tiennyt aina. Huusin ja pelkäsin, kun minua vietiin viisivuotiaana lastentarhaan. Ja itkin kauhusta, kun kansakoulu oli edessä. Jo pienenä tajusin systeemin kauheuden: Ihminen työnnetään pakkotyöhön, putkeen, josta ei selviä ulos kuin 65-vuotiaana. Koko elämän ajan on mentävä jonnekin, oltava muitten ehdoilla, tehtävä mitä muut käskevät. Lyhyillä lomilla ei ehdi kuin tajuta, mistä jää paitsi. Yhteiskunta, työnantaja, talouselämä omistavat kalleimman, mitä ihmisellä on: ajan.
Harvasta asiasta olen onnitellut itseäni niin paljon kuin siitä, että karkasin orjuudesta 55-vuotiaana. Miten upea onkaan maanantaipäivä, jonka tietää omistavansa!
Aika on myös paras kriitikko. Yksi päivä jo näyttää pahimmat virheet, viikko antaa aiheen kirjoittaa teksti uudestaan. Puolen vuoden lepo paljastaa juonen epäloogisuuksia ja rakenteen onnahteluja.
Paras paikka:
Mikään ei voita metsää. Siellä on sata vuotta koko ajan menossa, se on ruoka-aitta ja retriitti, se on suuri organismi ja panteistinen tietoisuus.
Kiehtova aikakausi:
Oma lapsuus. 40-luvusta minulla on hämärä kokemus, jota joskus vieläkin tavoittelen. Saatan löytää kiven, jolla leikin, mutta talo jossa asuin on hävinnyt. Ei ole enää ketään jolta kysyä, tiet ovat kasvaneet umpeen. Muistaako alitajunta sellaista mitä minä en?
Ärsyttää:
Talvi on vankila ja lumi on sen vanginvartija. Kaikki piilotetaan valkoisten kaltereitten taakse. Mitään ei ole missään, vain valo on talvessa kaunista. Se on liian vähän.
Kummallista itsessä:
Jatkuva, nopea muutos. Jos palaan konkreettisesti vanhoihin asioihin, en löydä niitä enää. Luin aikoinani Toni Morrisonin Solomonin laulun ja se sävähdytti. Palasin kirjaan, kun 20 vuotta oli kulunut. Luin ja luin, en löytänyt siitä mitään. En edes huomannut kohtaa, jonka muka hyvin muistin. Kirja oli sama, minä en.
Onneksi tulee muita. Luen järjestelmällisesti minulle uusia kirjailijoita, myös sellaisia, joihin en ole saanut makua nuorempana. Onnellisia yllätyksiä löytyy, nyt esimerkiksi Faulkner. Luen myös sellaista, johon en aikaisemmin olisi edes koskenut. Eläköön, se kannattaa. de Balzac, Strindberg. Mitenkähän heidän käy 20 vuoden kuluttua?
Kenelle haluaisin lähettää kiitoksia?
Olli Jaloselle. Kukaan, ei kukaan, ole tavoittanut kirjoissaan samalla tavalla unen ja valveen välistä tunnelmaa kuin hän. Kenen kuvasta kerrot taiYhdeksän pyramidia, esimerkiksi. Hämärän rajamailla tai kokonaan siellä, eikä kuitenkaan. Ja Yksityiset tähtitaivaat on huippu.
Minä, ennustaja
Usein asiat, joita keksin kirjoihini, toteutuvat välittömästi. Kirjan Pikku noita ja Karipeikko kirjoitin Emäsalossa. Se kertoo kivistä, joita peikko siirtelee väylille ja saa laivat ajamaan karille kotivesillä. Muutama kuukausi kirjan ilmestymisen jälkeen Nesteen tankkeri ajoi aivan Emäsalon edustalla tuttua tutummalla väylällä karille. Elli Vaahtopäässä vesi nousee yllättäen hyvin korkealle sisämaahan.
Parin kuukauden kuluttua kirjan ilmestymisestä joulukuussa merivesi nousi 130 senttiä ja saimme yöllä siirtää veneet pois venevajasta, missä ne ajelehtivat ympäriinsä.
Syksyn 2003 kirjaani Varjo ei unohda kehitin automaattimetron, joka ajaa ilman kuljettajaa. Äsken Helsingin Sanomat kertoi, että sellaista suunnitellaan Helsinkiin.
Pitää vähän miettiä, mitä kirjoittaa.
Vanhemmat Siiri Järvenpää (os.Kare) ja metsänhoitaja Paavo Järvenpää
Opinnot:
Helsingin yliopistossa vuosi kieliä ja vuosi valtiotieteitä
Tehnyt leipätyökseen mainonnan suunnittelua vuosina 1962-68 ja 1973-95, sen jälkeen vapaa kirjailija. Välivuosina Keski-Suomessa kanoja kasvattamassa, jolloin myös Helsingin Sanomien sunnuntainumeron pakinoitsijana nimimerkillä Punaisen tuvan emäntä. Itä-Uudenmaan Nuorisokirjaprojektin vetäjä.
Perhe: avomies Reino ja Vonku-kissa
Harrastuksiin kuuluu kaikkea, mitä puoliksi luontaistaloudessa elävä näkee tarpeelliseksi: polttopuiden tekoa, kalastusta, sienestystä, marjastusta, kasvimaan hoitoa, luonnon äimistelyä ja metsässä kuljeskelua.
Pohdintaa kirjailijantyöstäni:
"Miten minusta tuli kirjailija? Kirjoittanut olen aina, itselleni pieniä satujuttuja jo lapsena. Maalla toimitin kesämökin lehteä, koulussa koulun lehteä, työpaikassani mainostoimistossa firman henkilöstölehteä. Ja lähes 30 vuotta mainostekstejä…
Kun tutustuin nykyiseen avomieheeni, hän kysyi miksen kirjoita kirjaa, kun kerran osaan kirjoittaa! No, eihän se niin itsestään selvää ole, että yksi kirjoittamisen laji mahdollistaa muutkin. Mutta aloitin kuitenkin, kirjoitin ja onnistuin. Se oli Tähtisumun vangit, lasten fantasiaromaani, jota on siis seurannut kuusi muuta.
Kirjoitan yleensä tunnin päivässä, joka ilta lokakuusta maaliskuuhun. Kesällä möyrin ulkotöissä ja annan seuraavan tarinan aiheiden ja henkilöiden hiljalleen syntyä päässäni. Yksi kirja on noin kolmen vuoden ajan työn alla, ensimmäisen kirjoituskerran jälkeen se saa levätä melkein vuoden. Siinä ajassa kömpelyydet jo huomaa itsekin selvästi.
En tietoisesti halua välittää mitään sanomaa. Kuitenkin erilaisuuden suvaitseminen, toisten ihmisten omalaatuisuuden kunnioittaminen näyttää aina tulevan tarinaan mukaan. Samoin luonnon itseisarvo ja tärkeys. Aina on mukana myös eräänlainen kohtalon voima, joka kyllä hoitaa asiat päätökseen."
Jotakin omakohtaista:
Mielikirjailijani:
Tällä hetkellä August Strindberg. Suomalaisista nykynimistä Olli Jalonen on ehdoton. Lapsena pidin Somersalmen "Mestaritontun seikkailuista" ja Topeliuksen "Välskärin kertomuksista"
Mitä pelkäsin pienenä?
"Pimeä oli jonkin verran kammottava pienenä, nyt se on vain pimeää. Pelot alkavat vanhuuden lähestyessä olla ihan muualla."
Hauska kokemus?
"Hauskoja, kummallisia, arvoituksellisia sattumia on elämä täynnä. Niitä kyllä tulee kohdalle, kun elää niin kuin minä eli ryntää suuremmin miettimättä eteenpäin nimenomaan elämän suurissa käännekohdissa. "Tee ensin, lue sitten käyttöohje" on nähtävästi minun mottoni, joka onkin tuonut paljon hupia ja yllätyksiä arkipäivään."
Tärkeintä elämässä?
"Tärkeintä on olla vapaa. Esimerkiksi: Pitää olla sen verran rahaa käytössä, että voi itse valita elääkö köyhäillen vai vähän enemmän kuluttaen. Pitää olla niin hyvä terveys, että voi itse valita ajaako autolla vai käveleekö viisi kilometriä. Pitää olla elämäntapa ja elinympäristö, jossa voi tehdä kaikkia niitä asioita, joissa on mielestään hyvä, eikä tarvitse välttämättä tehdä niitä joita inhoaa.
Ajatuksia kotimaakunnasta
"Katselen Porvoota sen reunalta, Emäsalon rannalta. Minun Porvooni on meri ja metsä ja sopivan kokoinen kaupunki, jota käytän lähinnä hankintapaikkana. Olen sen verran uusi täällä, etten ole itäuusmaalaisuutta miettinyt/hahmottanut kovinkaan vahvasti. Se mikä täällä kyllä viehättää, on menneisyyden vahva läsnäolo joka paikassa. Kotimme, vanhan kalastajatilan, rantakiveen on joku joskus kaivertanut luvun 1890."
/Lähde: Itä-Uudenmaan kotiseutukirjailijat
MAKUASIOITA:
Kaksi tärkeintä elementtiä luovalle minälleni ovat aika ja paikka. Kun paikan on vuosien kuluessa ottanut haltuun, ajasta on tullut sen neljäs ulottuvuus. Tulevaisuus on koko ajan läsnä, aikamatkat menneisyyteen jokapäiväisiä.
Asumme vanhalla kalastajatilalla, joka monien ulkoisten muodonmuutosten jälkeenkin säilyttää itsessään vahvoja viittauksia menneeseen. Talon ensimmäinen asukas on joskus hakannut rantakiveen vuosiluvun 1890. Olen monasti ajatuksissani kiittänyt tuota tuntematonta Lindströmiä, jonka haamun vieläkin väitetään kolistelevan vintissä. Kaiken raatamisensa keskellä hän istui alas ja ikuisti kiveen viestin tulevaisuuteen.
Kun käännän kasvimaata, ylös nousee ruostunut kirveenterä, lyijyinen verkonpaino, käsintaottu jättiläisneula. Meri huuhtoo esiin kupinsirpaleen, jossa näkyy puolikas kaksikymmenluvun tyylisestä tytön päästä. Suosta löytyy kymmenien vanhojen viinapullojen varasto ja peltikanisterin jätteet. Kieltolaki on pannut uurastamaan.
Aika antaa paikalle syvyyttä ja luonteen. Ja minä sukellan niitten risteyksestä alas. Löydän navetan seinustalta yllättäen sitruunatimjamin, kuinka monen vuosikymmenen selviytyjä lienee. Koluan metsiä, olen näkevinäni unohdettuja tienpaikkoja, jyrkimmän kallion rinteessä on kiviröykkiö. Litorinameren luoto ja sen rannalla hauta? Metsä johdattaa ja antaa. Käymme vaihtokauppaa, saan sieniä ja marjoja, annan kiitollisen kulkijan.
Mitä kauemmaksi taaksepäin katson, sitä sadunomaisemmiksi asuinpaikkani käyvät. 40-luvun Hämeenlinnaa ei enää ole, kotitaloni paikalla on alennushalli. Mikään ei siis enää ole pilaamassa muistojani, mielikuvitus voi vapaasti kasvattaa niitä. Jokainen kirjani onkin lähtenyt muistoista, niistä piilevistä voimista ja mahdollisuuksista, joita paikalla on.
Ajan arvon olen tiennyt aina. Huusin ja pelkäsin, kun minua vietiin viisivuotiaana lastentarhaan. Ja itkin kauhusta, kun kansakoulu oli edessä. Jo pienenä tajusin systeemin kauheuden: Ihminen työnnetään pakkotyöhön, putkeen, josta ei selviä ulos kuin 65-vuotiaana. Koko elämän ajan on mentävä jonnekin, oltava muitten ehdoilla, tehtävä mitä muut käskevät. Lyhyillä lomilla ei ehdi kuin tajuta, mistä jää paitsi. Yhteiskunta, työnantaja, talouselämä omistavat kalleimman, mitä ihmisellä on: ajan.
Harvasta asiasta olen onnitellut itseäni niin paljon kuin siitä, että karkasin orjuudesta 55-vuotiaana. Miten upea onkaan maanantaipäivä, jonka tietää omistavansa!
Aika on myös paras kriitikko. Yksi päivä jo näyttää pahimmat virheet, viikko antaa aiheen kirjoittaa teksti uudestaan. Puolen vuoden lepo paljastaa juonen epäloogisuuksia ja rakenteen onnahteluja.
Paras paikka:
Mikään ei voita metsää. Siellä on sata vuotta koko ajan menossa, se on ruoka-aitta ja retriitti, se on suuri organismi ja panteistinen tietoisuus.
Kiehtova aikakausi:
Oma lapsuus. 40-luvusta minulla on hämärä kokemus, jota joskus vieläkin tavoittelen. Saatan löytää kiven, jolla leikin, mutta talo jossa asuin on hävinnyt. Ei ole enää ketään jolta kysyä, tiet ovat kasvaneet umpeen. Muistaako alitajunta sellaista mitä minä en?
Ärsyttää:
Talvi on vankila ja lumi on sen vanginvartija. Kaikki piilotetaan valkoisten kaltereitten taakse. Mitään ei ole missään, vain valo on talvessa kaunista. Se on liian vähän.
Kummallista itsessä:
Jatkuva, nopea muutos. Jos palaan konkreettisesti vanhoihin asioihin, en löydä niitä enää. Luin aikoinani Toni Morrisonin Solomonin laulun ja se sävähdytti. Palasin kirjaan, kun 20 vuotta oli kulunut. Luin ja luin, en löytänyt siitä mitään. En edes huomannut kohtaa, jonka muka hyvin muistin. Kirja oli sama, minä en.
Onneksi tulee muita. Luen järjestelmällisesti minulle uusia kirjailijoita, myös sellaisia, joihin en ole saanut makua nuorempana. Onnellisia yllätyksiä löytyy, nyt esimerkiksi Faulkner. Luen myös sellaista, johon en aikaisemmin olisi edes koskenut. Eläköön, se kannattaa. de Balzac, Strindberg. Mitenkähän heidän käy 20 vuoden kuluttua?
Kenelle haluaisin lähettää kiitoksia?
Olli Jaloselle. Kukaan, ei kukaan, ole tavoittanut kirjoissaan samalla tavalla unen ja valveen välistä tunnelmaa kuin hän. Kenen kuvasta kerrot taiYhdeksän pyramidia, esimerkiksi. Hämärän rajamailla tai kokonaan siellä, eikä kuitenkaan. Ja Yksityiset tähtitaivaat on huippu.
Minä, ennustaja
Usein asiat, joita keksin kirjoihini, toteutuvat välittömästi. Kirjan Pikku noita ja Karipeikko kirjoitin Emäsalossa. Se kertoo kivistä, joita peikko siirtelee väylille ja saa laivat ajamaan karille kotivesillä. Muutama kuukausi kirjan ilmestymisen jälkeen Nesteen tankkeri ajoi aivan Emäsalon edustalla tuttua tutummalla väylällä karille. Elli Vaahtopäässä vesi nousee yllättäen hyvin korkealle sisämaahan.
Parin kuukauden kuluttua kirjan ilmestymisestä joulukuussa merivesi nousi 130 senttiä ja saimme yöllä siirtää veneet pois venevajasta, missä ne ajelehtivat ympäriinsä.
Syksyn 2003 kirjaani Varjo ei unohda kehitin automaattimetron, joka ajaa ilman kuljettajaa. Äsken Helsingin Sanomat kertoi, että sellaista suunnitellaan Helsinkiin.
Pitää vähän miettiä, mitä kirjoittaa.
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Kirjoistani on lainattu lukuja Otavan julkaisemiin Sanataituri-sarjan äidinkielen kirjoihin Lukemisia Kolmosille ja Lukemisia Nelosille.
Tekstinäyte
Hiirenhiljaa Elli ja Ari tuijottivat outoa ilmiötä ikkunasta. Ukkonen jyrisi nyt jatkuvasti, mutta veden suuri, rytmikäs vellonta oli voimakkaampaa kuin mikään muu.
"Katso, vaa´an liike on muuttunut!"
Niin se olikin. Kivi ei enää viuhtonut edestakaisin, nyt se pyöri hidasta ympyrää kuin vesimylly ainakin. Sauna jatkoi pumppaavaa liikettään nopeammin ja nopeammin. Ja järvi alkoi käyttäytyä aivan oudosti. Se ei enää noussut kuistin portaille, päinvastoin, se pieneni pienenemistään. Saunarannan ja vaa´an välistä alkoi paljastua jokin suuri ja pitkä ja musta, kuin jättimäinen viemäriputki. Se sisällä jylläsi varmaan voimalan varsinainen koneisto. Mutta minne kaikki vesi oli menossa?
Elli juoksi ruokasalin ikkunaan. Tikkuinen kuusiaita pihan reunalla oli kadonnut, ja sen paikalla velloi valtava vuo. Vesi näytti olevan menossa metsään - ja Ellin mieleen nousi kuva kummallisesta, jättiläisvaoiksi muokatusta maastosta. Olivatko vaotkin osa isoisän suurta suunnitelmaa? Ja eikö Räyhähenki ollutkin kertonut kilometrien pituisista ojista, joita koko seutu oli kaivettu täyteen? Sinne vesi siis virtasi. Jos ojat olisivat olleet täynnä pikku siipirattaita, olisi vesivoimaa saatu kerättyä valtavat määrät.
Järven pohja oli nyt melkein kuiva. Elli ehti ajatella säälien kaikkia niitä kaloja, jotka kauhuissaan potkivat mudassa, kun vettä alkoi tulla takaisin. Suuri koneisto pumppasi ja kaukana maalla vaeltanut järvi valui takaisin kuoppaansa. Tällä kertaa vettä tuli enemmän kuin mitä järveen mahtui - suo oli kai tullut sen mukana - joten ranta oli hetken aikaa kuistin rappusilla. Vedessä kellui hmeellisen vähän roskia ja Elli muisti, kuinka hän oli nauranut Räyhää, joka oli siivonnut neulasia metsästäkin. Koneisto ei saanut tukkiutua, veden liikkeellä oli tarkoitus.
Elli Vaahtopää, Tammi, 2000
"Katso, vaa´an liike on muuttunut!"
Niin se olikin. Kivi ei enää viuhtonut edestakaisin, nyt se pyöri hidasta ympyrää kuin vesimylly ainakin. Sauna jatkoi pumppaavaa liikettään nopeammin ja nopeammin. Ja järvi alkoi käyttäytyä aivan oudosti. Se ei enää noussut kuistin portaille, päinvastoin, se pieneni pienenemistään. Saunarannan ja vaa´an välistä alkoi paljastua jokin suuri ja pitkä ja musta, kuin jättimäinen viemäriputki. Se sisällä jylläsi varmaan voimalan varsinainen koneisto. Mutta minne kaikki vesi oli menossa?
Elli juoksi ruokasalin ikkunaan. Tikkuinen kuusiaita pihan reunalla oli kadonnut, ja sen paikalla velloi valtava vuo. Vesi näytti olevan menossa metsään - ja Ellin mieleen nousi kuva kummallisesta, jättiläisvaoiksi muokatusta maastosta. Olivatko vaotkin osa isoisän suurta suunnitelmaa? Ja eikö Räyhähenki ollutkin kertonut kilometrien pituisista ojista, joita koko seutu oli kaivettu täyteen? Sinne vesi siis virtasi. Jos ojat olisivat olleet täynnä pikku siipirattaita, olisi vesivoimaa saatu kerättyä valtavat määrät.
Järven pohja oli nyt melkein kuiva. Elli ehti ajatella säälien kaikkia niitä kaloja, jotka kauhuissaan potkivat mudassa, kun vettä alkoi tulla takaisin. Suuri koneisto pumppasi ja kaukana maalla vaeltanut järvi valui takaisin kuoppaansa. Tällä kertaa vettä tuli enemmän kuin mitä järveen mahtui - suo oli kai tullut sen mukana - joten ranta oli hetken aikaa kuistin rappusilla. Vedessä kellui hmeellisen vähän roskia ja Elli muisti, kuinka hän oli nauranut Räyhää, joka oli siivonnut neulasia metsästäkin. Koneisto ei saanut tukkiutua, veden liikkeellä oli tarkoitus.
Elli Vaahtopää, Tammi, 2000
Lähteitä ja viittauksia
Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 3. Toimittanut Ismo Loivamaa. BTJ Kirjastopalvelu, 2001
Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 2. Loivamaa, Ismo. BTJ, 1999.
Kotimaisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita. Toim. Vesa Sisättö & Toni Jerrman, Maija Arponen. BTJ, 2006.
Kuva: Tammi