Avoimien ovien päivä

Puhelin soi. Nostan luurin vasta kolmannen hälytyksen jälkeen.
- No äiti täällä hei. Minä vaan sitä että tuuthan sinä tänne pääsiäiseksi?
Hänen äänensä on iloinen ja reipas. Hän ei kysy: »Tuletko?» Hän kysyy: »Tulethan sinä?» Hän tietää että siihen on melkein mahdotonta vastata kieltävästi. Hän tietää, että minun on vaikea aiheuttaa toisille pahaa mieltä, että minä olen se kiltti, vastuuntuntoinen.
- Mä en ole päättäny vielä, minä sanon. Ei kuulosta vakuuttavalta. Minähän olen menossa sinne, näen jo itseni kiipeämässä raskaan laukun kanssa linja-autoon.
- Kun Siljakaan ei kuulemma tuu, isä soitti sille eilen. Täällä on sitten niin tyhjää jos sinä et tuu!
- Onhan siellä Heli.
- Helihän on täällä aina. Voi että, tee vanha äiti iloseksi! Hänen äänessään on selvää ahdistusta. Suoristan selkäni, tunnen häijyä tyydytystä. Nyt äiti maanittelee minua, pelkää etten tule kotiin. Nyt minulla on viimeinkin valtaa.
Ja toisaalta tämä roolien vaihtuminen on niin hämmentävää.
Nyt minä kelpaisin hänelle. Miksi minä kelpaan vasta nyt? Mitä sellaista olen tehnyt, että olen yhtäkkiä ansainnut hänen varauksettoman rakkautensa?
Ehkä hän on tulossa vanhaksi, yksinäiset eläkevuodet pelottavat? Siljan kylmyys ja Helin avoin raivo kammottavat häntä?
En osaa ottaa vastaan hänen rakkauttaan, se tuntuu falskilta, vastenmieliseltä. Hän ei hyväksynyt minua lapsena, jatkaisi samaa linjaa niin kaikki olisi paljon selkeämpää. En halua kelvata hänelle enää.
- Mä mietin sitä vielä. Ja jos mä tulen, mä tulen vaan pariksi päiväksi. Kyllähän sä tiedät että mä inhoan pitkiä pyhiä ja niihin liittyviä perinteitä.
- Ethän sää inhoa! äiti huudahtaa. - Säähän oot aina rakastanut kaikenlaisia perinteitä!
- Lapsena. Mä olin lapsi! Nyt mä en enää ole.
Äiti hiljenee toisessa päässä. Tunnen itseni rikolliseksi.
- Minä elättelen toivoa, hän sanoo sitten reippaasti. - Soittele pian!
Lasken luurin alas. Kasvojani kuumottaa. Minun pitäisi olla iloinen siitä, että minun äitini haluaa tavata minua. Monien tytärten äidit kittaavat kossua katuojassa eivätkä muista lapsia omistavansakaan, joten minun ahdistukseni on naurettavaa. Minulla ei ole oikeutta. Ei ole oikeutta.
Nostan luurin uudelleen ylös ja soitan linja-autoasemalle kysyäkseni pääsiäispyhien aikatauluja.