Likainen kaupunki

1. luku
Maanantai, kello 1.22
Pohjois-Pasila, Helsinki

Kevyt kesäyön tuuli painoi sankan, mustan savun pohjoiseen. Puolitoistametriset, rätisevät lieskat iskivät ulos rekan rikkoutuneesta etulasista. Paloautojen siniset hälytysvalot tehostivat tulen loimua.
Anna Joutsamo pysähtyi viidenkymmenen metrin päähän. Hän tunsi sinnekin hohkavan kuuman. Rikosylikonstaapeli haistoi palavan kumin ja polttoaineen kitkerän sekoituksen.
Kymmenkunta palomiestä yritti sammuttaa puoliperävaunullisen rekan vetoautoa ja estää tulen leviämistä perävaunuun. - Ei ole kaasupulloja! joku palomiehistä huusi.
Joutsamo vilkaisi kelloaan: se oli 01:22. Poliisi kirjoitti ajan lehtiöön enemmän tottumuksesta kuin varsinaisesta tarpeesta. Kesäpäivä oli ollut lämmin, mutta nyt yöllä lämpötila oli pudonnut viidentoista asteen alle, joten pelkällä vihreällä teepaidalla ei olisi tarennut. 32-vuotiaalla naisella oli tuoreelta työkeikalta Lappeenrannasta ostettu musta kangastakki ja siniset, vähän kuluneet farkut. Tummat puolipitkät hiukset olivat ponnarilla.
Joutsamo lisäsi alle "Veturitien Shellin parkkipaikka". Osoite ei ollut tismalleen oikea, mutta se oli sama jonka Pasilan poliisitalon hälytyskeskus oli antanut. Poliisitalolta palopaikalle oli alle kilometri.
Sammutustöitä johtava palomestari huusi komentoja, mutta Joutsamo ei tulen räsähtelyltä ja sammutusveden kohinalta kuullut niitä.
- Parempi aina kirjoittaa perustiedot heti muistiin, Joutsamo selitti vieressä seisovalle kollegalleen.
Risto Mäki nyökkäsi. - Joo, niin mäkin teen.
Joutsamo tajusi tyhmän kommenttinsa. Ei tämä kaveri ollut mikään poliisikoululainen, vaikka uusi murharyhmässä olikin. Mäki oli tullut rikospoliisin väkivaltatoimistoon kesädekkariksi laitoksen sisäisessä kierrossa. Malmin poliisissa atleettisen oloinen, kolmikymppinen kaveri oli tutkinut, tai ainakin mapittanut, massarikoksia. Vajaa kymmenen minuuttia sitten poliisitalolla Mäki oli väittänyt, että nykyisillä tehomenetelmillä pikkumurtoja ja fillarivarkauksia selvisi aiempaa enemmän. Keskustelu, Mäen kahvi ja Joutsamon tee olivat jääneet tulipaloilmoituksen takia kesken.
"Rekan nuppi palaa", Joutsamo lisäsi lehtiönsä kolmannelle riville.
- Tota, ei toi oo nuppi. Se on veturi. Nuppi on sellainen kaksi- tai kolmeakselinen kuorma-auto, tekstiä silmäillyt Mäki totesi.
Joutsamo vilkaisi Mäkeä, mutta ei sanonut mitään. Ei myöskään korjannut muistiinpanojaan.
- Hei, mä oon joskus ajanut tollaisia.
- Hyvä sulle. Mä meen jutteleen peekolmosen kanssa, Joutsamo totesi. - Kysele jos joku tietää jotain.
Palopaikka sijaitsi Länsi-Pasilan pohjoispuolella, VR:n junavarikon ja Hartwall-areenan kupeessa. Bensa-aseman ympäristö oli teollisuusaluetta: paljon junia, rekkoja ja erikokoisia varasto- ja korjaushalleja. Shellillä oli pieni joukko uteliaita.
Joutsamo asteli mursuviiksisen rotevan palomestarin luo: - Terve, Kantanen.
Peekolmonen vilkaisi hieman yllättyneenä. - Murharyhmä paikalla ja näin nopeasti. Miksi?
- Nooh, hiljainen ilta ja lyhyt matka. Kuultiin häly ja yövuoro sujuu nopeammin, kun on tekemistä. Tai edes muka tekemistä, Joutsamo hymyili palomiehelle. - Sitä paitsi on uusi kaveri kierroksella. Pitää näyttää rikospoliisin arkea, vaikka eihän tässä lämpimässä kelissä päästä lähellekään todellisuutta.
Joutsamo ei viitsinyt lisätä, että jos tulipalossa olisi jotain tutkittavaa, oli parempi, että rikospoliisi oli maisemissa heti. Kukaan ei silloin typeryyttään sotkisi todisteita, ja tässä oli oikeasti Mäelle opittavaa.
- Raju palohan tää on, Kantanen totesi hieman aprikoiden ja sohaisi saappaankärjellä lasinpalaa asfaltilla. Joutsamo huomasi liikkeen. - Harvoin näkee. Siinä mielessä hyvä, että ootte paikalla.
- Räjähdys? Joutsamo kysyi ja teki samalla piirrosluonnoksen paikasta lehtiöönsä.
Paikalle kiirehti sinisiin virkahaalareihin pukeutunut nuori, vaaleatukkainen poliisimies. - No niin, jos annetaan palomiesten tehdä ensin työnsä, poliisi huomautti tylysti Joutsamolle.
- Oonkos mä sitä estänyt?
- Taidat olla kesätoimittajia, kun et tiedä proseduureja, virkapukuinen totesi. Vasemmassa rintapielessä luki isoilla kirjaimilla "Nieminen".
Kantanen oli jo sanoa jotain, mutta Joutsamo vaiensi hänet kynällä. - Ja mikä on nuoremman konstaapelin etunimi?
- Vai virkamerkit on opiskeltu sentään, mutta parempi nyt poistua taaemmaksi, Nieminen totesi ja haki katseellaan kuvaajaa. Poliisikoulussa oli opetettu, että toimittajat eivät juuri koskaan liikkuneet ilman valokuvaajaa. Ne piti aina ensin hätistää kauemmaksi.
- Niin se etunimi?
- Jos te ette nyt poistu viittäkymmentä metriä tuohon suuntaan, niin kuskaan teidät putkaan virkamiehen vastustamisesta, Nieminen jyrisi. - Se on vakava juttu.
Joutsamon teki mieli vetää peliä eteenpäin ja katsoa, miten pitkälle Nieminen olisi valmis menemään. Toimittajien kanssa ei todellakaan kannattanut toimia näin. Joutsamo otti taskustaan lompakkonsa ja läväytti poliisikorttinsa esiin.
Nieminen ei sitä vilkaissutkaan vaan totesi vihaisesti: - Lehdistökortti ei nyt auta. Viisikymmentä metriä taaksepäin ja heti!
Virkapukuisen käsi siirtyi jo virka-aseen tuntumaan.
Voi herran jestas, Joutsamo ajatteli ja nosti poliisikorttinsa nuoren miehen silmien eteen. Tämä luki sitä kymmenkunta sekuntia.
- Ups, joo. Tota noin, Nieminen sähelsi. - Mä vaan... Niinku... Voinko auttaa jotenkuten?
- Joo, voit auttaa, Joutsamo sanoi. -Opettele yksi asia. Älä otaksu, vaan selvitä tosiasiat ennen kuin toimit. Tällä pääset jo pitkälle.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin liekit olivat hukkuneet veteen ja vetonupista tuprutti laihaa valkoista savua. Koko yhdistelmä oli nyykähtänyt eteenpäin kuin anteeksipyytävään asentoon. Veturin pyörät olivat sulaneet. Osa palomiehistä oli jo ryhtynyt keräämään letkujaan.
Yksi palomiehistä suihkutti vielä vettä ohjaamoon, mutta hänkin käänsi veden pian suuttimen vivusta pois ja asteli ohjaamon viereen etsimään viimeisiä pesäkkeitä.
- Kantanen, palomies huusi. - Parempi tulla kattomaan.
Kantanen käveli ohjaamon luo Joutsamo perässään. Kantanen nousi vielä lämpimälle astinlaudalle ja vilkaisi sisään. - Joo, hyvä että tulitte. Tää onkin teidän hommia, peekolmonen totesi ja päästi Joutsamon katsomaan.
Ohjaamon takaosasta näkyi hiiltynyt käsi.
- Onks siellä jotain? Mäki kysyi märältä asfaltilta Joutsamon takaa.
Joutsamo käännähti. - Mitä ne ihmiset kertoi siellä Shellillä?
- Tota, ei oikein mitään... Rekka on kuulemma seissyt tossa ainakin kolme tuntia.
- Uusi kierros. Joka ikinen rekisterikilpi alueelta muistiin. Kaikkien paikallaolijoiden nimet ja yhteystiedot. Bensiksen ja ratapihan valvontakameroiden kuvat. Noin aluksi. Täällä on ruumis. Me ei tiedetä onko tässä rikosta, mutta jos on, niin nämä minuutit on ratkaisevia, Joutsamo sanoi. Hän näki Niemisen, joka jauhoi purkkaa ja kaiveli muniaan. - Voi helvetti, tänne tarvitaan lisää porukkaa.