Torni
Tyyppi
novellit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
Kirjallisuudenlaji
Alkukieli
Tekstinäyte
TORNI
Lumeton, musta, lokakuinen ilta oli pudonnut hetkessä päälle. Tuuli oli tohahdellut puissa yhä rajummin kunnes sade oli tullut, se kauan odotettu. Mitä kurjempi sää, sitä tarkemmin tellori mittasi. Vähän väliä Pudas oli eksyä polulta, josta oli jäljellä enää vain aavistus ajoilta, jolloin sillä oli ollut jokapäiväiset käyttäjänsä. Maasto nousi yhä jyrkempänä ja hän tiesi matkaa olevan perille vielä melkoisesti. Prisman jalka painoi kipeästi solisluuta ja sitä täytyi siirrellä vähän väliä olkapäältä toiselle.
He olivat eronneet edellisen tornin juurella ja hän tiesi Martosen jo odottavan lavalla tellorinsa kanssa. Yhteydenotosta oli sovittu välittömästi hänen saavuttua omalle tornilleen. Mutta vielä oli edessä monta yhä kivisempää ja yhä jyrkempää kinkamaa, jotka saivat hetkeksi unohtamaan sateen märän ja kylmän ruoskan, ja vilun, jonka lähes jo läpimärät vaatteet aiheuttivat.
Siinä se oli. Vuosikymmenet käyttämättömänä seissyt kolmiomittaustorni. Näin kauan oli ollut valtakunnallinen monikulmioverkosto tarpeitaan vastaavassa kunnossa. Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli tarkistaa pääverkko, johon vesiväyläjono myöhemmin sidottaisiin. Näissä hommissa tämä oli jo Pudaksen kolmas syksy. Hän ei vihannut mitään niin kuin näitä sateisia ja kylmiä syksyöitä ja torneja, joihin kiipeämistä hän ei ollut lakannut pelkäämästä.
Pudas asetti prisman hihnastaan tukevasti selkään poikittain ja nousi ensimmäiselle askelmalle: se murtui hänen ehtimättä tuskin koskettaa sitä. Samoin toinen. Hän otti haalarin etutaskusta radiopuhelimen ja yhdisti Martoselle. Martonen sanoi ettei suotta hermostuisi, sillä alimmat askelmat lahoavat aina ensin.
- Lumi ja maakosteus sen tekee, hän tiesi.
Pudas sulki puhelimen ja hapuili jo kolmannelle askelmalle. Nitinää ja natinaa, mutta se kesti kuin kestikin hänen siirtyessä jo neljännelle, nyt jo viidennelle ja kuudennelle askelmalle, yhä rivakammin eteenpäin, kunnes oli tavoitteessaan. Jokainen, pienikin liikahdus, sai lavan ja koko tornikehikon natisemaan ja huojumaan yhä puuskittaisemmaksi käyvän tuulen vain pahentaessa tilannetta. Sään koleudesta huolimatta Pudas hikoili kuin sieni. Mutta vähä vähältä hän nousi seisoalleen ja tuijotti alas yön mustaan pimeyteen. Hän yritti unohtaa kallion, pelon ja todellisuuden jossa oli, ja henkeään pidätellen pystytti prisman, asetti luotilangan kohdalleen ja katsoi taskulampun valossa kartalta kompassilla suunnan tellorille. Yhdisti Martoselle.
- Täällä prisma. Kuuluuko? Kuuntelen.
Lumeton, musta, lokakuinen ilta oli pudonnut hetkessä päälle. Tuuli oli tohahdellut puissa yhä rajummin kunnes sade oli tullut, se kauan odotettu. Mitä kurjempi sää, sitä tarkemmin tellori mittasi. Vähän väliä Pudas oli eksyä polulta, josta oli jäljellä enää vain aavistus ajoilta, jolloin sillä oli ollut jokapäiväiset käyttäjänsä. Maasto nousi yhä jyrkempänä ja hän tiesi matkaa olevan perille vielä melkoisesti. Prisman jalka painoi kipeästi solisluuta ja sitä täytyi siirrellä vähän väliä olkapäältä toiselle.
He olivat eronneet edellisen tornin juurella ja hän tiesi Martosen jo odottavan lavalla tellorinsa kanssa. Yhteydenotosta oli sovittu välittömästi hänen saavuttua omalle tornilleen. Mutta vielä oli edessä monta yhä kivisempää ja yhä jyrkempää kinkamaa, jotka saivat hetkeksi unohtamaan sateen märän ja kylmän ruoskan, ja vilun, jonka lähes jo läpimärät vaatteet aiheuttivat.
Siinä se oli. Vuosikymmenet käyttämättömänä seissyt kolmiomittaustorni. Näin kauan oli ollut valtakunnallinen monikulmioverkosto tarpeitaan vastaavassa kunnossa. Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli tarkistaa pääverkko, johon vesiväyläjono myöhemmin sidottaisiin. Näissä hommissa tämä oli jo Pudaksen kolmas syksy. Hän ei vihannut mitään niin kuin näitä sateisia ja kylmiä syksyöitä ja torneja, joihin kiipeämistä hän ei ollut lakannut pelkäämästä.
Pudas asetti prisman hihnastaan tukevasti selkään poikittain ja nousi ensimmäiselle askelmalle: se murtui hänen ehtimättä tuskin koskettaa sitä. Samoin toinen. Hän otti haalarin etutaskusta radiopuhelimen ja yhdisti Martoselle. Martonen sanoi ettei suotta hermostuisi, sillä alimmat askelmat lahoavat aina ensin.
- Lumi ja maakosteus sen tekee, hän tiesi.
Pudas sulki puhelimen ja hapuili jo kolmannelle askelmalle. Nitinää ja natinaa, mutta se kesti kuin kestikin hänen siirtyessä jo neljännelle, nyt jo viidennelle ja kuudennelle askelmalle, yhä rivakammin eteenpäin, kunnes oli tavoitteessaan. Jokainen, pienikin liikahdus, sai lavan ja koko tornikehikon natisemaan ja huojumaan yhä puuskittaisemmaksi käyvän tuulen vain pahentaessa tilannetta. Sään koleudesta huolimatta Pudas hikoili kuin sieni. Mutta vähä vähältä hän nousi seisoalleen ja tuijotti alas yön mustaan pimeyteen. Hän yritti unohtaa kallion, pelon ja todellisuuden jossa oli, ja henkeään pidätellen pystytti prisman, asetti luotilangan kohdalleen ja katsoi taskulampun valossa kartalta kompassilla suunnan tellorille. Yhdisti Martoselle.
- Täällä prisma. Kuuluuko? Kuuntelen.