Punainen suru

Assi palaa tulen eteen ja levittää hameensa helmaa kuivumaan. Kostea kangas tuoksuu öljyltä. Puut ovat loppuneet takasta, mutta tuli palaa silti. Hän heittää lisää halkoja takkaan.
Kuuluuko ulkoa askelia? Hän seisoo ja pidättää hengitystään, että paremmin kuulisi. Nyt ne jo kuuluvat selvästi ... pysähtyvät portaille. Kuuluu ulko-oven aukeneminen ja kohta se kolahtaa. On hiljaista, ja Assi painaa kädet rinnalleen, nielaisee pari kertaa. Painavat askeleet narisuttavat eteisen lattiaa. Tuvan ovi avautuu ja ovella seisoo Virran Juhani.
Se ei puhu mitään, katsoo vain, ja Assi ajattelee, että kohta tulee joku, joka käskee Juhanin pois. Kävelemättä hän tuntee siirtyvänsä Juhania kohti. Hän on kevyt ja pieni niin kuin Juhanikin, muutaman vuoden vasta. On kesä ja Juhani suutelee häntä otsalle, ja hänen valkoinen pukunsa lepattaa heinänkorsien päällä kuin perhosen siivet. Sitten ilmassa särähtää ääni ja heidät riuhtaistaan erilleen. Hän katsoo, kun Juhani juoksee pois ja ikävästä kasvaa monihaarainen puu.