Rautayöt

- Et tule, Serafiina Tuomi sanoi tyttärelleen, joka yritti lähteä häntä tyyräämään. - Katot lapsia.
Ja hänellä on vieläkin, hetkittäin, niin paljon voimaa äänessään, siinä hennoksi ja soinnittomaksi muuttuneessa äänessäänkin, että tytär jäi sinne keittiöön sen näköisenä kuin aina hänen sitä käskiessään; kuului oikein rasahtelua kun se hammasta puri vaan tottelipas yhä.
Hän meni ovenpielistä kiinni pitäen ulos päivänpaisteeseen, ja se olikin niin tuoksuva se maailma, että hän seisahtui oikein haukkomaan henkeään, kun se löi vastaan siinä portaalla. Se lämpimän porraspuun, paahtuneiden seinähirsien, tallattujen ratamoiden ja saunioiden lemu, heinikon, mullan ja järven pehmeä, sakea, tuulinen tuoksu.
Oli tullut kesä. Miten se oli tullut, hän tavoitteli muistikuvia mielestään; miten se nyt jo? Vastahan hän seisoi haudalla, kahteen kertaan seisoi, kalveassa kevään paisteessa, puut lehtiutuun kätkeytyneinä, ja nyt tämä lepattava, runsas, tuoksuva vihreys. Eikä hän muistanut muuta siitä väliltä, paitsi omat paljaat jalkansa, ja letit hartioillaan, ja hiekan karkeuden jalkojen alla, ja pienen kissan jota hän kyykistyi silittämään.
Eikä se voinut olla tämä kesä, ei se ollut tämä piha.
Hän katseli ympärilleen eksyksissä, jonkin takia hän oli tullut tähän, ja se oli tärkeää muistaa. Hänen katseensa osui mustaan avaimeen, joka törrötti ulos viereisestä ovesta, ja hän tiesi, että se oli vintin ovi, vaikkei ymmärtänyt, miten saattoi sen tietää, ja hän tiesi äkkiä myös sen, että vinttiin hän oli ollut menossa, vinttiin.
Ja hän ojensi kätensä ja tarttui avaimeen, ja se oli karhea ja niin kuin hiukan ruosteinen ja samalla kuuma hänen kätensä alla, rautainen, ja hän veti käden pois ja nosti sen nenänsä alle, raudan lemu, kämmenessä hionneen karkean raudan lemu, ja silmänräpäyksessä hänen edessään pyykkipadat, höyryssä liikkuvat naiset, ruumiissa väkevä tuntemus siitä, miten vakkoja nostellaan, miten sauvoilla hämmenetään, miten pulikoilla hakataan, miten jynssätään, hänen ruumiinsa muisti sen, muisti tuon raudan lemusta kaiken, kaiken, ja hän katsoi ympärilleen, niin, tämä oli se talo, jossa hän oli naineen naisen elämänsä viettänyt.
Ja raudan lemu sieraimissaan hän avasi vintin oven ja lähti astumaan portaita ylös, yksi askel, lapset, pojat ja tyttäret, itkut, huudot, riidat, iltarukoukset, hiusten kampaamiset, kengät, vaatteet, parsimiset ja paikkuut. Toinen askel, pyykit, raskaat märkinä, ne ylös vinttiin, askel, askel, askel, hän jaksoi, vaikka ne painoivat tonnin, ruumis muisti jaksamisensa, hartiat muistivat, käsivarret muistivat, selkä, niska, polvet, reidet ja pohkeet. Ne kantoivat, tuhannet kerrat, ja käsi tarttui avaimeen, kesän paahteessa kuumenneeseen, talven pakkasissa jäätyneeseen, hikinen käsi tarttui, väänsi, ja kämmeneen hiertyi raudan lemu, hikisen, karkean raudan lemu.
Niin, kyllä hän muisti, ja hän astui ylös portaita, ja ne natisivat tutusti, ja hän jaksoi, ja hänen henkensä vinkui ja hänen sydämensä hakkasi, ja hän muisti, ja jaksoi, ja nousi ylös vinttiin, joka tuoksui purulta ja kuumenneelta katolta ja pölyisiltä lattialankuilta, ja hän nosti kämmenen kasvojensa eteen ja hengitti sitä raudan tuoksua, ja muisti, pojat olivat maanneet täällä, keväästä syksyyn maanneet koijassaan, Elias aina lukemassa, Aarne jotain korjaamassa, Lassi niiltä kaikkea tivaamassa. Ja hän hengitti sitä ruosteen hajua, väkevää ja niin veristä, ja hän muisti että ne olivat lähteneet ne pojat, yksi kerrallaan.