Lavastus

TOUKOKUUN TOISENA MAANANTAINA Jyväskylässä satoi kevään ennätyksen verran. Vuodenaikaa olisi voinut luulla syksyksi, matalapaineen laahus hinautui kattojen yllä ja pisarat piiskasivat katuja ärjyllä, joka sai kellarit tulvimaan ja muutti kasvimaat liejuksi siirtolapuutarhamökkien pihoilla.
Se pelotti monia, sillä kuka tiesi millaisia tulvia edessä oleva kesä ryöpyttäisi. Ja sitten taas koittaisivat pimeät ajat.
Lauri Kautto istui Laten Herkun tiskin takana valmistellen listaa tukkukäyntiä varten. Laajakulmapeili heijasti hänen hahmonsa vääristyneenä, asiakkaita ei näkynyt ja miten olisi sellaisella sateella voinutkaan.
Olen eronnut, teen kynähommia, maailma humisee, Kautto ajattelija irvisti peilille.
Pilsukylmiö hirnahti, kaappi heilahti, pullot kalisivat.
Iso osa avioliitoista päättyy eroon, ja kaikkihan ne kuitenkin lopulta päättyvät.
Äkkiä kellarista alkoi kuulua sisään tunkevan veden loiske. Kautto kiiruhti portaisiin ja sytytti valon. Hän otti muutaman askeleen ja katseli inhoten kuinka uimasilleen pakotettu iso rotta yritti kiivetä ajelehtivan terveyssidepaketin päälle, pääsikin kyytiin, mutta alkoi saman tien järsiä pelastuslauttaansa. Häntä vispasi vettä, alahyllyltä irtosi kokonainen laivue tupakkakartonkeja.
Kautto raapaisi pohjakassan taskuunsa, teippasi lasiin "en palaa koskaan" -lapun ja lukitsi oven. Hän nosti sadetakin hupun ja vilkaisi ympärilleen. Kirkonkellojen moikuna sekoittui kaupungintalon edessä jarruttavan bussin valitukseen.
Ilma vavahteli, tuoksui edellisvuotisille lehdille, jotka olivat paljastuneet nokisten nietosten alta.