Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Candida
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
Eri kansikuvat esitetään isoina, kun osoitat tai klikkaat pikkukuvaa.
kuvaus
Lumimyrskyn riepottelemana uudenvuodenpäivänä vuonna 1975 löytyy fennoeurooppalaisen herraskartanon portailta vastasyntynyt tyttölapsi käärittynä The European –sanomalehteen. Hänen kasvatusisänsä, paroni Tancred Torn och Taxar, joka on lukenut Voltairen Candidea, antaa viattomalle lapselle nimeksi Candida. Tyttö kasvaa ja rakastuu kasvatusveljeensä Kunoon, mutta romanssi saa äkillisen lopun. Candida ajetaan pois kotoaan, ja hän aloittaa odysseian uudessa, uljaassa Euroopassa.
Armeijan käytyään (upseeriainesta!) Candida yrittää pankkineidin uraa, mutta pankki menee nurin. Sitten hän ajautuu professori Panfloskin avustuksella toimittajaksi ja sitä kautta ottaa pestin Boniaan, jonka kauheuksista Candida selviää kuin ihmeen kaupalla jatkaakseen vaiheikasta matkaansa aina Euroopan Suurparlamentin jäseneksi saakka.
Pirkko Lindberg liikkuu sulavasti vallattoman kertomuksen ja terävän satiirin, koomisen ja epätoivoisen välimaastossa. Lindberg on Voltairen jalanjäljillä, mutta hänen tyylitaiturointinsa ja pulppuava fantasiansa tekevät tekstistä ehdottoman omaleimaisen.
Pirkko Lindbergin Candida oli ehdolla vuoden 1997 Finlandia-palkinnon saajaksi.
”Kirjallisia viitteitä viljelevä, uuden vuosituhannen ensimmäiseen päivään päättyvä romaani on vankka satiirinen ajankuvaus kettutyttöineen ja europarlamentaarikkoineen.”
Riitta Kurkijärvi, Aamulehti
(takakansiteksti)
"Klassisen mallin mukaan tehty pikareskiromaani, lähtökohtanaan Voltairen Candide, kertomus filosofi Panglossista, jonka mukaan elämme parhaassa mahdollisista maailmoista, ja sankarista, joka saa kokea maailman kaikki kauheudet." (Pekka Tarkka)
Pirkko Lindberg liikkuu sulavasti vallattoman kertomuksen ja terävän satiirin, koomisen ja epätoivoisen välimaastossa. Lindberg on Voltairen jalanjäljillä, mutta hänen tyylitaiturointinsa ja pulppuava fantasiansa tekevät tekstistä ehdottoman omaleimaisen.
Pirkko Lindbergin Candida oli ehdolla vuoden 1997 Finlandia-palkinnon saajaksi.
”Kirjallisia viitteitä viljelevä, uuden vuosituhannen ensimmäiseen päivään päättyvä romaani on vankka satiirinen ajankuvaus kettutyttöineen ja europarlamentaarikkoineen.”
Riitta Kurkijärvi, Aamulehti
(takakansiteksti)
"Klassisen mallin mukaan tehty pikareskiromaani, lähtökohtanaan Voltairen Candide, kertomus filosofi Panglossista, jonka mukaan elämme parhaassa mahdollisista maailmoista, ja sankarista, joka saa kokea maailman kaikki kauheudet." (Pekka Tarkka)
Kirjallisuudenlaji
Aiheet ja teemat
Henkilöt, toimijat
Asiasana tai oma avainsana
Alkukieli
Tekstinäyte
Mutta mikä kauhea varjo lepäsikään Candidan isänmaan yllä? Kello ei ollut vielä enempää kuin yksi, ja silti oli hämärää kuin kellarissa. Ja nythän piti sentään olla kevättalvi...
Candida istui linja-autossa matkalla lentokentältä Helsingin keskustaan, ja hänen vierellään istui siviilipukuinen poliisi, jonka oli tarkoitus saattaa hänet poliisilaitokselle, missä häntä ristikuulusteltaisiin uudelleen Europolin vaatimuksesta.
- Kuinka ihmeessä voi olla näin pimeää keskellä kirkasta päivää? kysyi tyttö ja hieroi hämmentyneenä nenänpäätään. - Poistamaton työttömyys varjostaa tällä lailla elämäämme, vastasi konstaapeli, joka oli punasilmäinen kuin kaniini ja niisti jatkuvasti nenäänsä valkoiseen nenäliinaansa.
Candida veti kätensä puseronsa hihoihin. - Ja miten kylmä täällä onkaan... - Se on toivon menetyksestä huokuvaa kalman kylmyyttä, sanoi hänen penkkinaapurinsa luoden häneen synkän katseen.
- Mutta teillähän on työtä, sanoi Candida. - Atshii, pärskähti konstaapeli suureen nenäliinaansa. Se, että on niin kylmää, johtuu myös saasteista, meidän yllämme leijuu vuosituhannen pahin häkäusva. Näettehän, kuinka keltaista ilma on, se johtuu Fenno-Euroopan ylle levittäytyneistä päästöistä, joita riittää aina Maarianhaminasta Vaalimaahan ja Kallbådagrundista Hämeenlinnaan saakka.
- Mutta, sanoi Candida, tiet ovat täpötäynnä autoja ja jokaisessa autossa istuu yksi vain ukkeli, eikö kansan pitäisi jättää autonsa kotiin tällaisina päivinä? - Mahdotonta, vastasi konstaapeli, he kuolevat mieluummin, näin kerrottiin radion gallupissa tänä aamuna. - Mutta jos asiat menevät tähän malliin, niin silloinhan hallituksen pitäisi kerta kaikkiaan kieltää autojen käyttö!
Konstaapeli hymyili aavemaisesti. - Tyttö pieni, hallitus rakastaa omia mustia työsuhdelimusiinejaan enemmän kuin itseään ja vähät välittää astmaatikoista tai keuhkoinvalideista, pienistä lapsista tai vanhuksista.
Candida hieroi nenäänsä, sillä nyt sitä taas kutitti ikävästi. Aivastusten välissä hän kyseli mahdollisuuksistaan saada työtä. - Itse olen työssä viimeistä päivää, sanoi konstaapeli katkerasti hymyillen. Kaikki johtuu säästöistä! leikkauksista! ja supistuksista! Ennen olin junankuljettaja, mutta sitten päätettiinkin, että veturissa riittää yhden miehen työvoima, koska se tulee halvemmaksi, vaikka onnettomuuksien lukumäärä lisääntyykin. - Ja nyt olen saanut kuulla olevani liian vanha uusiin mellakkajoukkoihin. - Mellakkajoukkoihin? Mitä ne ovat?
- No, sanoi konstaapeli epäröiden, niiden pitäisi olla iskuvalmiina, kun kansa alkaa käydä liian levottomaksi. - Kuinka niin levottomaksi?. - Tuota... esimerkiksi, jos leipää jonottaneet jäävätkin eräänä kauniina päivänä ilman. - Niin että heitä pitää sitten niin kuin pippuroida luotisateella, niinkö? - No, jos sen nyt noin kärjistää, sanoi konstaapeli ja vääntelehti vaivaantuneena. - Niin että kuinka sinä, joka olet sekaantunut angloeurooppalaisten huligaanien porukoihin, voisit saada työtä, sitä minä en kyllä ymmärrä, hän jatkoi. - Eivät ne mitään huligaaneja olleet, jos sellaiset ihmiset kuin he saisivat päättää, niin me emme istuisi tässä kuin kalat kuivalla maalla! - atshii! Ja katso nyt noitakin! Linja-auto oli ajanut kaupungin sydämeen, ja kaikkialla kaduilla näkyi jalankulkijoita, jotka olivat sonnustautuneet kaasunaamariin tai painoivat nenäliinojaan vasten kasvojaan.
- - -
Matkalla kohti etelässä sijaitsevia tomaatinviljelysalueita Candida pohti mielessään, mitä vanha taiteilija oikeastaan oli mahtanut tarkoittaa muistoillaan tulevaisuudesta, ja tuolla ihmeellisellä väittämällä, että lasten ristisaatto oikeastaan koostui aikuisista, joiden oli onnistunut palata lapsen hahmoonsa anoakseen armoa nykyajassa eläviltä.
Candida istui linja-autossa matkalla lentokentältä Helsingin keskustaan, ja hänen vierellään istui siviilipukuinen poliisi, jonka oli tarkoitus saattaa hänet poliisilaitokselle, missä häntä ristikuulusteltaisiin uudelleen Europolin vaatimuksesta.
- Kuinka ihmeessä voi olla näin pimeää keskellä kirkasta päivää? kysyi tyttö ja hieroi hämmentyneenä nenänpäätään. - Poistamaton työttömyys varjostaa tällä lailla elämäämme, vastasi konstaapeli, joka oli punasilmäinen kuin kaniini ja niisti jatkuvasti nenäänsä valkoiseen nenäliinaansa.
Candida veti kätensä puseronsa hihoihin. - Ja miten kylmä täällä onkaan... - Se on toivon menetyksestä huokuvaa kalman kylmyyttä, sanoi hänen penkkinaapurinsa luoden häneen synkän katseen.
- Mutta teillähän on työtä, sanoi Candida. - Atshii, pärskähti konstaapeli suureen nenäliinaansa. Se, että on niin kylmää, johtuu myös saasteista, meidän yllämme leijuu vuosituhannen pahin häkäusva. Näettehän, kuinka keltaista ilma on, se johtuu Fenno-Euroopan ylle levittäytyneistä päästöistä, joita riittää aina Maarianhaminasta Vaalimaahan ja Kallbådagrundista Hämeenlinnaan saakka.
- Mutta, sanoi Candida, tiet ovat täpötäynnä autoja ja jokaisessa autossa istuu yksi vain ukkeli, eikö kansan pitäisi jättää autonsa kotiin tällaisina päivinä? - Mahdotonta, vastasi konstaapeli, he kuolevat mieluummin, näin kerrottiin radion gallupissa tänä aamuna. - Mutta jos asiat menevät tähän malliin, niin silloinhan hallituksen pitäisi kerta kaikkiaan kieltää autojen käyttö!
Konstaapeli hymyili aavemaisesti. - Tyttö pieni, hallitus rakastaa omia mustia työsuhdelimusiinejaan enemmän kuin itseään ja vähät välittää astmaatikoista tai keuhkoinvalideista, pienistä lapsista tai vanhuksista.
Candida hieroi nenäänsä, sillä nyt sitä taas kutitti ikävästi. Aivastusten välissä hän kyseli mahdollisuuksistaan saada työtä. - Itse olen työssä viimeistä päivää, sanoi konstaapeli katkerasti hymyillen. Kaikki johtuu säästöistä! leikkauksista! ja supistuksista! Ennen olin junankuljettaja, mutta sitten päätettiinkin, että veturissa riittää yhden miehen työvoima, koska se tulee halvemmaksi, vaikka onnettomuuksien lukumäärä lisääntyykin. - Ja nyt olen saanut kuulla olevani liian vanha uusiin mellakkajoukkoihin. - Mellakkajoukkoihin? Mitä ne ovat?
- No, sanoi konstaapeli epäröiden, niiden pitäisi olla iskuvalmiina, kun kansa alkaa käydä liian levottomaksi. - Kuinka niin levottomaksi?. - Tuota... esimerkiksi, jos leipää jonottaneet jäävätkin eräänä kauniina päivänä ilman. - Niin että heitä pitää sitten niin kuin pippuroida luotisateella, niinkö? - No, jos sen nyt noin kärjistää, sanoi konstaapeli ja vääntelehti vaivaantuneena. - Niin että kuinka sinä, joka olet sekaantunut angloeurooppalaisten huligaanien porukoihin, voisit saada työtä, sitä minä en kyllä ymmärrä, hän jatkoi. - Eivät ne mitään huligaaneja olleet, jos sellaiset ihmiset kuin he saisivat päättää, niin me emme istuisi tässä kuin kalat kuivalla maalla! - atshii! Ja katso nyt noitakin! Linja-auto oli ajanut kaupungin sydämeen, ja kaikkialla kaduilla näkyi jalankulkijoita, jotka olivat sonnustautuneet kaasunaamariin tai painoivat nenäliinojaan vasten kasvojaan.
- - -
Matkalla kohti etelässä sijaitsevia tomaatinviljelysalueita Candida pohti mielessään, mitä vanha taiteilija oikeastaan oli mahtanut tarkoittaa muistoillaan tulevaisuudesta, ja tuolla ihmeellisellä väittämällä, että lasten ristisaatto oikeastaan koostui aikuisista, joiden oli onnistunut palata lapsen hahmoonsa anoakseen armoa nykyajassa eläviltä.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.