Tikapuut

Oli alkanut hienoisesti hämärtää. En puhunut mitään, kun Raunio äkkiä jostakin mielijohteesta käänsi auton synkkää kuusikkoa halkovalle sivutielle, ikään kuin sen päässä olisi itsestäänselvästi ollut ajomme päämäärä. Järki oli jäänyt aikoja sitten kotiin, kaupunkiin ja maailmaan. Me olimme siirtyneet sen laidalta kokonaan ulkopuolelle. Selkääni pisti.
- Mihinkähän me ollaan menossa, kysyin viimein kun tietä tuntui riittävän samanlaisena, synkkänä ja mihinkään johtamattomana.
- Myymään tikapuita.
- Tästä ei ole autolla ajettu hetkiin.
- Nyt ajetaan.
Tiesin että Raunio oli nyt joutunut mielentilaan, jossa sen päätä oli mahdoton kääntää. Tie muuttui yhä huonommaksi, niin että sitä oli lopulta jurrattava kakkosella.
- Kohta ollaan Siperiassa.
- Se opettaa.
Tuuli raivosi kuusten latvuksissa, yhtäkkiä humahti niin että auto heilahti.
- Perkele ettei lennetä ilmaan, Raunio sanoi.
- Siellä on talo.
Metsikön takaa alkoi häämöttää harmaa, korkea ja ränsistynyt rakennus, jonka yhdessä ikkunassa kellersi valo.
- Mikä linna tänne on pykätty keskelle korpea.
- Ja koska, sata vuotta sitten.
Raunio käänsi auton pihantapaiselle, pysäytti ja sammutti sen. Se tutki taloa otsa kurtussa. Vilkaisimme toisiimme ennen kuin nousimme autosta.