Ei enää ihminen

"Ei enää ihminen" loppuu tyhjyyteen, se on kuoleman makuinen, kuin poltettu tuhkapuun lehti. Sitä ei voi lukea syvästi järkyttymättä; se on niitä kirjoja jotka kerran luettuaan muistaa aina ja joihin palaa uudelleen - jos jaksaa. (E-L Mantereen esipuheesta.)
Osamu Dazai (1909-1948) ehti kirjoittaa vain muutamia novellikokoelmia sekä romaanit ’Ei enää ihminen’ (1937) ja ’Laskeva aurinko’ (1947), mutta nämä teokset kuuluvat vuosisatamme japanilaisen kirjallisuuden merkkisaavutuksiin. ’Laskevassa auringossa’ Dazai kuvaa maansa aristokratian murenemista sodanjälkeisessä uudistuvassa Japanissa, ja niin kuin Naoji, yksi kirjan päähenkilöistä, Dazai ajautui itsemurhaan. Sivullisuuden ja heitteille joutumisen ongelmaa hän käsittelee myös teoksessaan ’Ei enää ihminen’, tällä kertaa 30-luvun Japanin yhteiskunnallisia ja intellektuaalisia virtauksia vasten. Teos rakentuu kolmesta muistikirjasta, joissa Yozo, koillisjapanilaisen ylimysperheen poika, hahmottaa henkiseen tyhjiöön päätyvän kehityskulkunsa selvänäköisesti ja läpeensä aidosti. Yozossa Dazai on kuvannut herkkää ja tietoista, itsetuhoon asti rehellistä ihmistä, jolle ihmisenä oleminen näyttäytyy vähitellen ylivoimaiseksi tehtäväksi. Myös yksilön ja yhteiskunnan välisten suhteiden erittelynä ’Ei enää ihminen’ on kaikessa ajattomuudessaan varsin ajankohtainen teos.
(takakansiteksti)