Matkaliput, olkaa hyvä

Marko Putkosen teksti on kokenut muodonmuutoksen: ”Kulkurin korvarenkaan” raju meno ja juurettomuuden tunnut ovat vaihtuneet hiljaiseen pohdiskeluun ja lujaan juurtumista ja jatkumista tähdentävään elämänotteeseen.
Konduktööri Vilho Kymäläinen on jo matkansa tyvenessä illassa. EI elämä ole häntä suinkaan hellästi pidellyt, mutta hän on oppinut tärkeimmän: toimimaan sovussa sen eri tekijöiden kanssa. Hänen taus-tanaan ovat lapsuus vähätilallisen punikin poikana, sisimpiä myöten koettu ja koeteltu työväenaate ja rakastetun nuoren vaimon kuolema.
Liki 40 vuotta Kymäläinen on ollut rautateillä. Hän on kasvanut kiinni työhönsä, nauttinut junista ja matkustamisesta. Hänen muu olonsa näyttää suoraviivaiselta: yksineläjän siisti yksiö Kallossa, kollinjytkäle ottamassa vastaan kotiin saapujaa, aina rypyttömänä pidetty virkapuku vaihtuu kotihousuihin – jotka salatuista syistä ovat lähes kevytmielisen muodikkaat –, ikkunalla vehreät ruukkukukat – joiden keskellä rehottaa, kas kummaa, jättimäinen piharatamo. Vähän velvollisuudenväritteistä seurustelua menevän Osmo-veljen perheessä, lehtien ja kirjojen tarkkaa tutkiskelua, ja yksi läheinen ystävä, lihava sekatavarakauppias Evert Kytönen. Maisu, rehevänoloinen leskirouva, ja nuori Mikko, maalta tullut veljenpoika, joka on luisunut Helsingin rypyporukoihin, ovat kaksi uutta ihmistä Vilho Kymäläisen järjestäytyneessä maailmassa, jonka perusteita vielä kerran tutkaillaan.
(takakansiteksti)