Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.

Kertoi tulleensa petetyksi

Tyyppi

romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

kuvaus

Tipii, Ilari ja Roseanna - kolme patologista luuseria, rahatonta väliinputoajaa ja syrjäytynyttä surkimusta. Kaikkien harrastuksena on itsemurha - kunnes se vain joskus onnistuisi.

Kun Tipin tilille ilmaantuu odottamaton summa rahaa, alkaa tunnelma kehkeytyä. Yhtäkkiä tunnelma on todella hyvä. Itse asiassaan se on kerrassaan mainio. Onhan?

Sitten kävi ilmi, että söimme täsmälleen samaa mielialalääkettä, meillä oli jopa sama päiväannostus, Cipramil 40 mg. Nyt riemastuimme todella, tunsimme mittaavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

(Takakansiteksti)
Tästä kirjasta voisi helposti kirjoittaa, että se on tragikoominen kuvaus syrjäytyneestä itsemurhaajakolmikosta, mutta se ei tekisi tarinalle täyttä oikeutta. Kirja on kenties helppo lukea johtuen siinä käytetyn kielen ilmavuudesta ja sujuvuudesta, eivätkä juonen käänteet ole rajuja tai väkivaltaisia. Jos kuitenkin kuoritaan pois pintakerros ja mennään rivien välistä tarinaan mukaan, Tipiin, Ilarin ja Roseannan arki neljän seinän sisällä valheiden, turvattomuuden, rahapulan ja sairauden kyllästämässä huoneilmassa on syvästi ahdistavaa. Sattumusten kautta arka ja vetäytyvä mutta yltiöpäisellä positiivisuudella asioihin suhtautuva depressiopotilas Tipii tutustuu naapuriinsa Ilari Attilaan ja tämän ex-vaimoon Roseannaan, jotka molemmat ovat myös masentuneita. Kaikki kolme ovat erikoissosiaalityöntekijä Simo Sepän asiakkaita ja sinnittelevät kuukauden reilun kolmensadan euron korvauksella. Sen lisäksi että he kaikki suunnittelevat omaa kuolemaansa he haaveilevat hyvästä ateriasta, matkustamisesta ja mielenrauhasta. Jos he päivittäisen lääkeannoksen ottamisen jälkeen saavat hetken rauhan, he ovat onnellisia voidessaan pitää kuoleman loitolla vielä yhden päivän. Tosin sen myöntäminen on vaikeaa, sillä itsemurhaaminen on totinen laji, eikä amatöörejä oikein suvaita. Tipiin ylimääräisillä korvauksilla järjestetty juhlaillallinen koituu kuitenkin kaikille kolmelle kohtalokkaaksi. Ne, jotka näyttävät olevan heikoimmilla eivät aina ole heikoimpia ja positiivisin tapaus ei aina ole vahvin. Miltä oikeasti tuntuu, kun koti menee alta, ei ole rahaa ruokaan, ei voimia tehdä työtä, eikä yhtään aitoa ystävää? Miksi ei-oleminen tuntuu paremmalta kuin oleminen? Tipii, Roseanna ja Ilari kertovat, jos jaksat kuunnella.
(Satu Vähämaa/ Sanojen aika)

Alkukieli

Tekstinäyte

Ilari

Alkuillasta Roseannan seura tuntui täysin harmittomalta. Hän oli niin sanotusti helpolla tuulella, tai ainakin tukevissa down plaaneissa. Roseanna istui paikallaan suhteellisen levollisena tupakkaa poltellen ja viiniä kippaillen ja sai käytöksellään minunkin oloni tuntumaan ihmeen turvalliselta. Tässä ei ole mitään hätää. Tämä sujuu ihmeen hyvin. Jossain vaiheessa olin tosin joutunut Roseannan vierelle sohvalle, mutta hänen fyysinen läheisyytensä ei vielä tässä vaiheessa tuntunut ongelmalliselta. Mutta sitten Roseannakin piristyi. Keskustelut alkoivat nimittäin mennä syvemmille vesille. Varsinkin Tipii rupatteli depressiosairaudestaan ja itsemurhayrityksistään kuin leivästä kaupan hyllyllä. Ja kun minä kolmen oluen sekä muutaman viinilasillisen jälkeen sain eteeni vielä pari taidolla valmistettua viskikahvia, huomasin itsekin liittyneeni itsemurha-aiheiseen paneelikeskusteluun. Se ei sinänsä haitannut. Kännissä ihminen puhuu mitä puhuu. Ensimmäiseksi Roseanna tiedusteli minulta, säilytinkö minä edelleen asetta kaapissani.
Koska sinä aioit käyttää asettasi?
Toimiiko se edes?
Toki olin tottunut Roseannan suorasukaisuuteen, mutta sittenkin, eikö tämä ollut se vihoviimeinen hetki jolloin olisi pitänyt vihdoin häipyä paikan päältä? Päätin jostain syystä lähteä leikkiin mukaan. Sanoin Roseannalle, että kyllä vain, ase löytyy toden totta kaapistani rasvattuna ja huollettuna, ja miten oli, halusiko joku muukin tässä huoneessa käyttää sitä. Tiedustelin vakavalla naamalla, oliko joku muu minun lisäkseni kiinnostunut ampumaan päänsä pillunpäreiksi. Katsoin huvittuneena molempia naisia. Mites suut nyt pannaan? Ensin molempien leuka hieman väpätti, sitten he räjähtivät nauramaan lähes yhtä aikaa. Ja tässä kohtaa minä havaitsin, että heistä oli tullut ainakin jossain määrin ystävät. Olin huomiostani aidosti hämmästynyt. Asia olikin niin, että he olivat keksineet järjestää illalliskutsut koska olivat aivan kuin riehaantuneet toisistaan; minä olin ollut pelkkä sivuhenkilö tai lisänumero. Tämä huomio tuntui tietenkin äärimmäisen helpottavalta, ja tunsin olevani tapahtumien kulusta välittömästi hyvin huojentunut. Näin Roseanna saattaisi tästä lähtien tukeutua ystäväänsä ja jättää minut rauhaan. Ainakin niin pitkäksi aikaa kuin tämä ystävyys pitäisi kutinsa.
Huomiostani innostuneena (ja vaihtaakseni puheenaihetta) kysyin, miten he kokivat uuden ystävyytensä, tai ainakin tuttavuutensa. Ja olinko käsittänyt oikein, että ennen toisiinsa tutustumista he olivat kumpikin eläneet kuin tuiki tavalliset itsemurhaa hautovat erakot? Jo ruokailun yhteydessä oli käynyt ilmi, että Roseanna oli soittanut edellisenä päivänä Tipiin ovikelloa pyytääkseen heikkoon oloonsa lasillisen vettä. Totta tai ei, niin tarina piti ainakin ajallisesti kutinsa, sillä juuri silloin minä olin todellakin ollut ulkona. Uteluihini heidän tutustumisestaan vastasi ensimmäiseksi Tipii. Tipii sanoi, että tuskin koskaan hänen elämässään oli tapahtunut mitään näin yllättävän hienoa, ja lisäsi sitten suoraviivaisesti, että hänen mielestään heidän ystävyytensä oli kerta kaikkiaan suurenmoista. Minä uskoin häntä, ilman muuta. Tosin tämä ihminen tunsi tai ainakin sanoi herkästi kaiken olevan hienoa, ihanaa, valtavaa ja suurenmoista; sen olin käsittänyt jo vierailun ensi minuuteilla. Naapurini oli yltiöpäisen innostunut mistä tahansa asiasta, josta nyt jollakin lailla ihminen pystyi ajattelemaan positiivisesti, ja käsittääkseni tämä hyökyaaltomainen positiivisuus oli mitä ilmeisimmin hänen keinonsa jatkaa vielä päivän pari eteenpäin.
En tiedä, hän oli hyvin erikoinen tapaus. Roseanna oli syntyneen ystävyyden suhteen realistisempi ja tarkkaavaisempi. Hän näytti hapanta naamaa. Kun kysyin, eikö myös hän ollut iloinen tästä yllättävästä tapahtumasta saada ystävä itselleen, eikö myös hänen mielestään ollut ollut suurenmoista kohdata Tipii, Roseanna myönsi asian olevan niin, mutta silti häntä kuulemma vitutti. Sitten Roseanna sanoi, että yleensäkin hänellä oli sellainen ongelma, että aina kun hän koki saaneensa jotakin hyvää, hän heti pelkäsi, että menettäsi sen. Lisäksi, Roseanna jatkoi, mieltäni kirvelee usein sellainen ajatus, että miksi en ole saanut mitään hyvää aikaisemmin. Tämä on tietenkin varsin lapsellinen ajatus, Roseanna sanoi, mutta niin minä ajattelen ja siltä minusta tuntuu. Minusta tuntuu, että elämä ei ole ollut minua kohtaan missään määrin hyvä eikä armollinen. En nyt puhu pelkästään ystävyydestä, Roseanna tähdensi. Minä puhun koko elämästäni. Elämä on huono, Roseanna sanoi. Elämä on myös paha, hän lisäsi. Lisäksi elämä on yliarvostettua. Ette voi väittää vastaa, etteikö elämä olisi ainakin epäreilua. Sitten Roseanna tarttui pöydällä olevaan viskipulloon, otti viskistä pitkän ryypyn, ja sanoi, että jos sattuu olemaan itsemurhaaja, pitäisi pysytellä visusti sisätiloissa eikä paljoa liikuskella ihmisten ilmoilla jottei tulisi petetyksi. Pitäsisi sulkeutua ulkoapäin lukittavaan huoneeseen ja olla ottamatta keneenkään yhteyttä! Katsoin Roseannaa ja pidin kuulemastani. Tee se, minä ajattelin, ja sytytin tupakan. Hän tuntui kerrankin puhuvan asiaa.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.

julkaisut

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

207

Kieli