Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.

Joka lähtöön

Aikalaisarvio
Aikalaisarvio Arvostelevasta kirjaluettelosta (AKL). Huom., saattaa sisältää juonipaljastuksia!

Tyyppi

romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

kuvaus

Aina Ilonan tarina alkaa jo ennen hänen syntymäänsä, kaukaa ja kummallisesti. Kartanon tytär rakastuu naapurin poikaa ja hiipii eräänä yönä lemmenkohtaukseen räätälin tupaan. Tuloksena on lapsi ja merkillinen avioliitto: isä ei olekaan räätälin pojista se kunnollinen Alvari, jonka tyttö luuli pimeässä tavanneensa, vaan tämän kaksoisveli Urho, suupaltti romujen kerääjä.
Tämä kirja kertoo yksinäisen naisen elämästä, siitä miltä tuntuu olla hylätty, petetty, tarpeeton. Aina Ilonan kohtalo on sidottu kahden suvun vaiheisiin kolmikymmenluvulta tähän päivään. Romaanissa liikutaan niin perinteisessä maalaiskylässä kuin nykysuomalaisten kaupunkilaiskapakoiden kiitoradoilla. Maailman muuttuu, mutta toisaalta kaikki alkaa yhä uudelleen alusta, haaveiden ja todellisuuden välinen ristiriita toistuu.
Sirkka Laine kuvaa pienten ihmisten vaellusta ymmärtäen vaan ei surkutellen, tragiikka taittuu railakkaalla huumorilla, musta saa rinnalleen myös heleää punaista.
(takakansiteksti)

Henkilöt, toimijat

Alkukieli

Tekstinäyte

Tänä keväänä on kottaraisia ollut tavallista enemmän. Vai luulenko minä vaan. Voi johtua siitäkin, että hautajaisten jälkeen minä erotan mustan selvemmin; mustasta on tullut väri. Koulun ikkunasta näen miten kottaraiset tulevat suurina parvina ja laskeutuvat kuin käskystä puihin ja orapihlajapensaisiin. Jos minä olisin kottarainen, en vilkaisisikaan tätä paikkaa. Vaan kun en ole. Välitunnilla seison hiekkaisella tai muuten hiekoitetulla pihalla ja toivon hartaasti, että pyörtyisin tai verta rupeaisi vuotamaan nenästä. Joskus, onko siitä vuosi jo, aika kuluu niin nopeasti sittenkin, kupsahdin kesken rukousten, kun vetäisin hameen vyön vähän liian kireälle. Minua hävetti jälkeenpäin, että olin sillä tavalla pyörtynyt. Ei siksi, että siinä olisi jotakin erikoista vaan siksi, että se on pikemminkin muotia. Muistan sen puheen, mitä vuorossa ollut opettaja tarjoili ennen kuin musteni. Mitä se tarkoitti? Mies naulaa lautaan nauloja, tekee naulakkoa tai mitä tehnee. Sitten huomaakin yks kaks, että tulipa lyödyksi vääriin paikkoihin. Vetää sorkkaraudalla naulat pois mutta vaikka miten yrittää saada naulakosta siistin näköistä, vanhat reijät näkyvät. Tehty mikä tehty. Että sillä tavalla on synninkin kanssa, ei auta sorkkarautakaan pyyhkimään pois sitä mikä on takana. - Minkä taaksee jättää, sen eestää löytää, mitä se tarkottaa? Helmitäti kysyi, kun olin pieni. - Vyö, minä sanoin. Mutta silloin, ennen kuin vajosin siihen pimeyteen, tämän puheen opetus ja kireällä ollut vyö puristivat minua ja puristavat vieläkin. Mikä sitten on armo? Eikö se mies olisi voinut laittaa kittiä niihin reikiin, paikata jotenkin? Voi olla hyvinkin, että siitä armosta puhuttiin mutta minä en koskaan saa tietää. Pimeydessä oli helppo olla, kun ei tuntenut mitään niin kuin aina muulloin. Kun voisi karata niin kuin se mies jossakin elokuvassa, joka meni kukkakauppaan ostamaan syntymäpäiväkukkia, eikä millään löytänyt sopivia. Se meni aina vaan syvemmälle kasvien sekaan ja oli lopulta viidakossa. Leijonat kiristelivät hampaitaan ja liaanit roikkuivat puissa. Miksen minä enää pääse hyppäämällä siihen toiseen parempaan maailmaan niin kuin aina ennen? Pitää vaan keksiä kertomuksia itseni viihdyttämiseksi, kun on oikein paha mieli mutta ne eivät ole niin eläviä kuin ne varsinaiset muuttumiset. Unissa ei tarvitse enää onneksi juosta karkuun kovinkaan usein mutta sitäkin enemmän pitää kiivetä. Milloin on tiilimuuriseinää, milloin kallionkuvetta. Siinä minä sitten roikun kynsilläni, huudan apua mutta kukaan ei tietenkään tule. On olevinaan sen verran kasvullisuutta, että käsillä saa otteen ja ehtii ennen putoamistaan kerätä kauhua itseensä. Monta kertaa yössä on pakko herätä hiestä märkänä vaikkei ole sellaisia vaihdevuosivaivojakaan, niin kuin esimerkiksi äidillä. Vaihdevuodet ovat kaataneet äidin melkein kokonaan sänkyyn vaikka onhan se siinä ollut enimmäkseen jo niin kauan kuin minä jaksan muistaa. Kun minä näin sahanpuruvintillä sen lukollisen pienen kaapin, jossa oli nahkahihnat kuin sitä olisi kannettu selässä, siitä aiheutui varsinainen myrsky vesilasissa. Minä ajattelin tehdä siitä itselleni varman tavaroiden kätköpaikan, kun minulla ei ole mitään yksityistä koko mökissä ja pyysin saada tuoda sen alas. - Herranjestas, herranjestas, sielläkse on? äiti rupesi kampeamaan sängystä ylös vaikka oli juuri väittänyt kuolevansa siihen paikkaan. Arvaanhan minä, ettei se kuole vaikka aina sitä hokee mutta en minä arvannut, että se niin nopeasti kykenee nousemaan vintille niitä jyrkkiä portaita ja kantamaan sen kaapin yksinään alas.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.

julkaisut

Alanimeke

romaani

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

254

Kieli