Ihanat tomaatit

VIKTORIN SUU ON KUIN VIIVA

Tilda seisoi oviaukossa.
- Orotetaankos sitä ruuan kanssa, kun ei Gunnar 0o vielä tullut
- Onhan Viktor kuitenkin tullut? No, sitten me syömme, Emmeli-täti päätti.
Lapset kokoontuivat pöydän ympärille. Emmelitäti luki ruokarukouksen ja kaikki istuutuivat. Tilda kantoi pöytään ison kulhon, ja hänen perässään hiipi Gunnar ja livahti paikalleen.
- Mitä ruokaa? Holger kysyi.
- Lihasoppaa. Ja mitä enemmän sitä syötte, sitä enemmän saatte jälkiruokaa, Tilda sanoi niin kuin aina.
Emmeli-täti kauhoi keittoa lasten lautasille ja omalleen. Gunnar oli alkuun harvinaisen hiljainen, hän näytti entistä pienemmältä ja hennommalta, ja hiuskiehkura ulottui nenään asti, kun hän itsepäisesti tuijotti lautaseensa. Vähitellen hän tajusi, ettei Emmeli-täti aikonutkaan sanoa mitään siitä, mitä koulussa oli tapahtunut, ja silloin hän rauhoittui ja oli taas oma itsensä.
- Älä potki, Ingrid sanoi kurkistaen pöydän alle nähdäkseen, kenen jalat olivat koskettaneet häntä.
- Saa kai sitä ojennella jalkojaan, Gunnar sanoi.
- Hys, Emmeli-täti sanoi. - Älkää kinastelko lapset. Olkaa iloisia, kun saatte istua pöydässä. Kun minä olin pieni, lasten piti seistä ruokapöydässä, ja kun valitimme sitä, isoisäni sanoi: »Se tekee teille hyvää. Niin te kasvatte ja teistä tulee pitkiä.»
Lapset miettivät tätä hetken, ja ennen kuin kukaan ehti avata suutaan ja kysyä, miten Emmeli-täti sitten oli jäänyt niin lyhyeksi, hän jatkoi:
- Minä panen kyllä enemmän arvoa sille, että lapset saavat hyvää ja vahvistavaa ruokaa kuin että heidän pitää seistä ruokapöydässä.
Ja sitten hän tarjoili toisen annoksen lihakeittoa kaikille. Viktor oli synkän näköinen ja tuskin edes kiitti. Gunnar, jonka mielestä lautatarhassa oli suurenmoisen hauskaa, kysyi, millaista työtä Viktor oli tänään tehnyt.
Viktor vilkaisi häneen otsatukkansa alta. Hänen silmänsä välähtivät äkäisesti ja hänen suunsa oli kuin viiva.
- Samaa paskaa kuin aina.
Maria hätkähti, ja Holger sai keiton väärään kurkkuun ja alkoi yskiä. Emmeli-täti ei ilmeisesti ollut kuullut, mitä Viktor sanoi, onneksi.
Tildalla oli sen sijaan tarkat korvat. Hän asettui keittiön oviaukkoon ja sanoi kuuluvalla ja vaativalla äänellä:
- Nyt saa kyllä tohtorinna tarttua asiaan kovalla kärellä. Tässä talossa ei passaa puhua rumia sanoja.
- No johan nyt, rumia sanoja? Emmeli-täti sanoi. - Onko Tilda niin herttainen ja tuo vettä, se on tainnut unohtua.
Tilda tuhahti ja meni hakemaan vesikannua heitettyään Viktorin suuntaan äkäisen katseen.