Sotakirjallisuus

Genreen liittyviä linkkejä ja tietoja

Sotakirjallisuus on sotaa käsittelevä fiktiivistä tai dokumentaarista kirjallisuutta, jota edustavat esim. sotaromaani, sotapäiväkirja ja sotamuistelmat.

Sota on kuulunut aina kirjallisuuden keskeisiin aiheisiin; jo homeeriset eepokset Ilias ja Odysseia punoutuvat sotatapahtumien ympärille. Nykyaikaisessa sotakirjallisuudessa sodan luonne on ratkaisevasti muuttunut totaalistuneen sodan uhatessa kokonaisten kulttuurien olemassaoloa.

Maailmankirjallisuuden merkittäviä sotaromaaneja ovat esim. Leo Tolstoin neliosainen Voina i mir (1864–1869, Sota ja rauha), Erich Maria Remarquen Im Westen Nichts Neues (1929, Länsirintamalta ei mitään uutta), Norman Mailerin The Naked and the Dead (1948, Alastomat ja kuolleet) ja James Jonesin The Thin Red Line (1962, Ohut punainen viiva). Suomalaisista klassikoista mm. J. L. Runebergin Fänrik Ståls sägner (1848–1860, Vänrikki Stoolin tarinat) ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) kuvaavat sotaa hyvin erilaisista lähtökohdista.

Sodat ovat tuottaneet sekä realistisia että romanttisia tilityksiä, sekä taiteellisesti arvokkaita että pelkästään viihteellisiä. Sotakirjat ovat olleet milloin sotapropagandan, milloin pasifismin asialla. Edellisiin voi lukea esim. Armas J. Pullan ensimmäiset Ryhmy ja Romppainen -kirjat (1941–1945), jälkimmäisiin esim. Pentti Haanpään romaani Yhdeksän miehen saappaat (1945). Aihepiiri on tarjonnut aineksia yleville ja traagisille kertomuksille, kuten Erkki Palolammen romaanissa Kollaa kestää (1940), Eino Hosian romaanissa Tuliholvin alla (1940) ja Yrjö Jylhän runokokoelmassa Kiirastuli (1941). Huumorikaan ei ole sotakirjoille tyystin vierasta, mistä todistavat Tuntematon sotilas ja Joseph Hellerin Catch-22 (1961, Me Sotasankarit). Modernistisessa kirjallisuudessa sota on usein kuvattu absurdiksi tapahtumaksi, kuten Veijo Meren Manillaköydessä (1957) ja Samuli Parosen Kuolismaantiessä (1967). Suomalaisen sotakirjallisuuden erikoisuutena ovat sissiretkistä kertovat kaukopartioromaanit. Niiden tekijöistä tunnetuin on Esa Anttala, joka debytoi teoksella Päämajan kaukopartio (1960). Uudempaa sotakirjallisuutta edustavat esim. Erno Paasilinnan parodinen Kadonnut armeija (1977), dokumenttiaineistoon perustuva Antti Tuurin Talvisota (1984) ja Ulla-Lena Lundbergin Marsipansoldaten (2001, Marsipaanisotilas).

Teoksessaan Kullervosta rauhan erakkoon (1980) Juhani Niemi arvioi, että 1970-luvulla peräti joka kuudes suomalainen kaunokirjallinen teos käsitteli sotaa. Itävaltalaissyntyisen esseistin Anne Friedin mukaan suomalaiset sotakirjailijat ovat tehneet kansallista surutyötä kuvatessaan teoksissaan vaikeat ajat uudelleen ja ottaessaan kantaakseen sodan traumat.

Lähde:
Tieteen termipankki 1.12.2014: Kirjallisuudentutkimus:sotakirjallisuus.
(Tarkka osoite: http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:sotakirjall....)